Kiihkeästi hän peitti sen monilla suudelmilla ja monilla kyynelillä.
Mitä auttaa, jos luulee lemmen haudanneensa? Mitä auttaa multa, joka arkulle kumajaa? Lempi elää kuitenkin…
Nopeasti hän pisti kuvan takaisin laukkuun ja kiersi lukon kiinni. Hän jäi istumaan pöydän ääreen pää käden varassa. Tunteet ja ajatukset ajelivat toisiansa.
Miksi hän oli jättänyt siirtolaiset, ne joiden tähden hän kerran uhrasi kalleimpansa?
Eiväthän he häntä nyt enää tarvinneet. Oli tullut toisia työntekijöitä, yhtä hyviä, ehkä parempia kuin hän. Helsingissä oli papin virka avoinna. Hän oli hakenut ja päässyt ehdolle. Täälläkin oli tehtävää yllin kyllin, enemmän jokaisella paikalla kuin yhden miehen voimia riittikään. Sanotaan, että voimat ovat pääoma, josta ei koskaan pidä käyttää muuta kuin korot. Hän ei tahtonut olla niin säästäväinen. Jos Herra tarvitsi, oli pääomakin kaikki tarjona. Se oli ainoa, mitä hän nyt enää voi antaa.
Ville Hartikka oli Kaarinan rahoilla ostanut suuren kivimuurin ja muuttanut Helsinkiin sitä hoitamaan. Paavali Kotka oli lahjoittanut koko omaisuutensa köyhille ja kurjille. Sadat häntä kaivaten siunasivat, kun hän palasi kotimaahan.
Sadat siunasivat — sadat kirosivat.
Ei hän siitä välittänyt. Niin tapahtuu aina, kun Jumala ja perkele käyvät sotaa.
Mutta ellei hän saakaan virkaa, johon hän on vaalissa? No niin, onhan muita paikkoja. Suomessa ei ole pappeja liiaksi, juuri äsken sanomalehdissä valitettiin niiden puutetta.
Miksi kumminkin sydänalaa omituisesti kaiveli tämä ajatus, se että joku toinen voisi saada Helsingin viran? Miksi melkein tuntui kuin hän siinä tapauksessa olisi turhaan tullut Ameriikasta kotiin?