Kotka liikahti äkkiä, luoden tyttöön läpitunkevan silmäyksen.
— Sinä, Helmi, olet siis rakastunut? — Sanoista soi kuin syvä pettymys.
Helmin poskille kohosi polttava puna ja hän joutui hämillensä.
— En, eno… minä vaan tarkoitin… mitenkä minä olisin rakastunut? Tietysti minulla on ystäviä, mutta…
Eno oli hetken vaiti. Sisäinen mielenliikutus lainehti hänen rinnassansa. Sitte hänen äänensä oli hyvin lempeä, kun hän jälleen puhui.
— Ehkä Jumala sinulle antaa kirkkaan tien. Hyvää yötä nyt, lapseni. Olen matkasta väsynyt.
Riitta täti oli juuri tulossa muistuttamaan, että oli keskiyö.
— Jatkakaa huomenna, kyllähän puhumista riittää.
— — —
Paavali Kotka sulki oven, etsi kukkarostansa pienen avaimen ja avasi käsilaukkunsa. Hän otti esille yötarpeet ja raamatun, sitte jotain joka helähti. Se oli valokuvakehys laseinensa. Siitä katseli nuoren tytön kuva. Hyvin hento, hyvin vaalea.