Eikö siitä soinut sama sävel kuin enon äskeisistä sanoista? Eikö tämä ollutkin se Kotka-eno, jossa hän näki ihanteensa?
Oli, juuri hän. Ja Helmi ojensi hänelle molemmat kätensä. — Sinä olet oikeassa, eno. Kiitos, että olet tullut ohjaamaan minua. Onko aivan totta, että tulit minun tähteni? Kuinka on mahdollista, että olen sinulle niin rakas?
Eno siveli hänen pehmeitä hiuksiansa. Hänen silmissään oli miettivä, melkein uneksiva kaukokatse. Sitte hän kääntyi tytön puoleen.
— Minä kerron sinulle jotakin. Sinä tiedät, että lähdin siirtolaispapiksi Ameriikkaan. Ei heillä silloin ollut sielunpaimenia, niinkuin nyt. Kun olin herätykseen tullut, paloi tuli sydämessäni. Tahdoin laskea itseni Jumalan alttarille uhriksi. Ei ollut helppo lähteä, mutta minä lähdin kuitenkin. Minä kiitän Jumalaa kovimmastakin, mitä sitä ennen olin kärsinyt, sillä muuten en olisi voinut kaivaa syvää hautaa, johon onneni itse multasin. Oi Helmi, kun on vapaaehtoisesti tarjonnut kaikkensa, silloin on kiitollinen, jos Jumala jonkun murusen antaa takaisin sydän raukan viihdykkeeksi. Minä sain enemmän kuin murusen, sain sinut. Etkö ymmärrä, että olet minulle kallis?
— Eno, uskallanko kysyä?
— Mitä, Helmi?
— Sinä et ole mennyt naimisiin. Oletko rakastanut kerran?
Helmi kuiskasi sen sykkivin sydämin. Hän pelkäsi olleensa liian rohkea.
— Älä kysy. Itsekäs sydän pyytää paljon, mitä Jumala ei ole antanut.
— Tarkoitatko siis, että rakkaus on synti? — huudahti Helmi levottomana.