— Älähän pahastu, lupa leikkiä laskea. Kyllä me tiedämme, että sinä et ole tavallisia kuolevaisia. Vai harjoitusmestariksi? Ensi luokan taiteilija sinä olet, yläilmojen yli-ihminen —
— Arvi, jätä hänet jo rauhaan, — torui Hertta yhtä uhkuvan iloisena kuin miehensäkin. — Olkoon hän vaan ilmojen lintu, hän on kumminkin meidän herttainen, kultainen ystävämme. No Helmi, älä nyt suotta ole noin totinen. Aikanaan sinä opit leikkauksista kuulemaan, jos tarvitaan. Tulithan sinä talouskoulussakin toimeen, et vallan usein kaakkuja polttanut, vaikka sinulla onkin soittosormet. Mutta kuule, kerroppa nyt jotakin. Me olemme hyvin uteliaat. Enosi tuli siis eilen?
— Kyllä hän tuli.
— Sanot sen juuri kuin et olisikaan erityisen ihastunut.
— Semmoisiahan ne tytöt ovat, tuulihattuja, aina arvaamattomia, — alkoi Toivio jälleen vallattomana, silmää vilkuttaen.
Ovikello helähti, Hertta pyörähti avaamaan.
— Nyt Aimo tulee. Arvi, huudappas kyökkiin. Ai, mutta Leena onkin ulkona. — Johan sinä pääsit, Aimo — katso kuka täällä on! — Niin, Leenan minä lähetin asioille, tulkaa itse noutamaan lättyjä! Aimo, sinäkin saat lättyjä.
— Kiitos, kiitos, — vastasi reipas ääni. Eteisestä astui ruokasaliin sorja, harteva nuorukainen. Ei hän ollut kaunis eikä hän ollut ruma. Hänellä oli avonainen katse ja puhdas otsa.
Helmi tervehti häntä keveästi punastuen. Ei hän koskaan ennen ollut punastunut tervehtiessään Aimo Lehtistä, Hertan veljeä. Näkiväthän he toisensa melkein joka päivä. Mitä siinä oli punastumista?
Helmi ei tietänyt minkätähden hänen mieleensä johtui enon eilinen kysymys, joka soi vääjäämättömältä vakuutukselta: "Sinä, Helmi, olet siis rakastunut?"