Hertta nauroi sitä sanoessaan, mutta Aimo ei viitsinyt nauraa.
— Antakaa minun täällä olla vapaa niistä asioista. Lääkäritkin ovat ihmisiä.
— No ihmisiä tietenkin —
— Pitkin päivää täytyy kovettaa sydämensä ja olla kylmäverinen kuin teurastaja, muuten kaikki on hukassa. Suokaa minullekin vähän lepoa, kodikkaisuutta ja elämän runoutta.
— Elämäsi runous, se on viulu, — sanoi Helmi sydämellisesti.
— Mutta viulua en voi soittaa, ellet sinä säestä.
— Kodikkaisuus, se on sitte sama kuin Hertan paistokset, — tokaisi Arvi, pyörittäen suuhunsa kokonaisen lätyn yhdellä siemauksella.
— Jospa nyt soisitte Helmillekin sananvuoroa, — kehoitti Hertta. — Me emme vielä saaneet kuulla hänen enostansa mitään.
— Meidän piti soittaa, — keskeytti Aimo. Hän ei näyttänyt olevan yhtä utelias kuin Hertta.
— Soitetaan vaan, niin minä tulen iloiseksi taas. On aivan kuin paino sydämelläni. En tiedä mistä se johtuu.