— Minä arvaan, — sanoi Aimo lyhyesti. — Sävellintunen tarvitsee päivänpaistetta. Tummat pilvet eivät ole häntä varten. — Tule, Helmi. Tässä on muutamia viulusovituksia Wagnerin oopperoista. Tämä on Mestarilaulajista. Säkenöivä, riemuisa, raikas — tule koettamaan!
He soittivat yhdessä erinomaisesti. Helmeilevä sävel leikki laulavan ympärillä kuin kevätaamun auringonsäde; laulava lepäsi ja soljui helmeilevässä, niinkuin puro kukkaisella niityllä.
Mutta yhtäkkiä Helmi eksyi tolalta pois. Säde peittyi pilveen, pilvi alkoi nyyhkyttää.
Aimo lakkasi soittamasta.
— Mikä sinua vaivaa, Helmi? Etkö tahtoisi olla avomielinen. Voit luottavasti kertoa meille, ole varma siitä.
— Ei se mitään ole, — kuului nyyhkytysten seasta. — Hyvin joutava asia.
— Eikö eno tuonut lapselle tuliaisia? — yritti Arvi lyödä leikiksi. Mutta Herttakin huomasi, ettei pila ollut paikallansa, ja loi mieheensä pidättävän katseen. Aimon silmät säihkyivät; hän ei kuitenkaan ehtinyt mitään sanoa, ennenkuin Arvi hyväntahtoisena, mielipahoillaan laski kätensä yhä rajummin nyyhkyttävän Helmin olalle.
— Anna anteeksi, en minä pahaa tarkoittanut. Tiedäthän, että minä olen parantumaton veitikka, mutta on minulla sydänkin. Kerro nyt. Vai menenkö minä pois?
— Ei, älkää välittäkö. Tuhma minä olen, — sai Helmi sanotuksi. — Soitto vaan oli niin kaunista ja iloista, että… että minä muistin turhia surujani.
— Puhummeko nyt mieluummin muista asioista? — kysyi Aimo.