Helmi pudisti päätänsä.
— Voinhan minä kertoakin. Ettehän naura minulle? Tai naurakaa jos tahdotte. Muistatko, Hertta, niitä sammalvihreitä päällisiä, jotka minä suurella vaivalla sain hankituksi enon kammariin? Ei hän huoli niistä, ei hän huoli koko huonekaluista.
— Mitä?
— Miksi hän ei huoli?
— Ne ovat liian hienot hänen mielestänsä. Kaikki on viety varastohuoneeseen ja vinnille.
— Tyhjät seinätkö hänelle jäivät? — kysyi Arvi, taas hyvällä tuulella.
— Ette voi arvata, kuinka rautaisen jäntevä ja kuinka toimekas eno on. Jo ennen aamiaista hän puheloitsi sinne ja tänne. Syötyä hän lähti ulos, tuli kotiin, kutsui talonmiehen ja toisen miehen, ja sitte he nostivat kaikki pois, jotta tosiaankaan ei ollut muuta jäljellä kuin tyhjät seinät.
— Ja sinä kun puuhasit niin paljon ja järjestit kaikki parhaasi mukaan! — huudahti Hertta surkutellen.
Helmi nielaisi kyyneleen ja kertoi edelleen.
— Vankilan varastosta hän sai pari pöytää, kaappeja ja tuoleja. Ne olivat puiset, osittain valkoisiksi maalattuja, osittain maalaamattomia. Puuseppätehtaasta tuotiin pölkkyjä ja pitkiä lautoja penkeiksi. Vuoteeksi hän valitsi harmonikkasängyn. Suuri maalipönttö ja iso pensseli hänellä myöskin oli uusien tavaroittensa joukossa. Hän aikoo itse maalata.