— Kyllä hän sentään on intresantti, — virkkoi Hertta vilkkaasti. — Luulen, että huoneesta tulee omituisen kaunis. Mutta minä säälin sydämeni pohjasta sinun hukkaan menneitä vaivojasi, ja joka tapauksessa semmoinen menettely —
— Semmoinen menettely on tylyä ja kiittämätöntä, — sanoi Arvi, tällä kertaa täydellä vakavuudella.
— Aivan Paavo Kotkan tapaista, — mutisi Aimo, kääntyen toisaanne.
Viimemainittuja sanoja Helmi ei kuullut, edelliset hän kuuli.
— Älä moiti enoa, Arvi, — sanoi hän värähtävin huulin.
— Itsehän annoit meille moitteemme aiheen, ja sinulla on siihen täysi syy. Mutta kuules, pikkuinen Helmi, tavallaan minä onnittelen sinua. Viime viikkoina olen usein ajatellut, että sinun pääsi on vähällä mennä viiroon. Anna puolijumalasi romahtaa kokoon, niin olet paljon onnellisempi.
Helmiä kovin loukkasi Arvin puhe. Se oli puoleksi leikkiä, mutta pohjaltaan täyttä totta. Sitä oli vaikea kuulla.
Yhtä vaikeata oli eilen ollut, kun eno sanoi äidistä: "Pyhimysseppeleet eivät sovellu ihmisille."
On katkeraa, on mahdotonta elää, ellei saa rajattomasti ihailla ketään koko maailmassa! Edes kuollutta, tai jotakuta, joka on kaukana merten takana. Ehkä ihannekuva ei kestä likeistä kosketusta, ehkä se todellakin romahtaa… Silloin, silloin olisi onnellisempaa kulkea yksin ja hyvässä uskossa kaukaa ihailla sitä mikä ei olekaan mitään…
— Minä en yleensä harrasta pappeja, — kuului Hertta sanovan. — Ne ovat olevinansa.