Helmi ponnahti katkerista ajatuksistansa. Mihin hän oli joutunut?
Hyvä Jumala, anna minulle anteeksi!
Eikö tapaus tosiaankin ollut turha ja mitätön? Eikö hän tehnyt tikusta asiaa? Enolla oli omat syynsä, oma makunsa. Olisiko Helmi itse pitänyt siitä, että hänelle olisi työnnetty huoneen kalustus, joka syystä tai toisesta oli hänelle vastenmielinen?
Ainakaan Helmi ei nyt ollut kauniisti tehnyt. Hän oli ystävilleen mustannut enoansa, vieläpä saanut Hertan puhumaan pahaa papeista moisen vähäpätöisyyden tähden.
Helmi häpesi. Kesken soittoa hän lisäksi oli itkenyt, Aimon nähden.
— Nyt minä olen pilannut lättykemunne, — sanoi hän, nousten istualta. Lujatahtoisella ponnistuksella hän karisti pois herkkyyden jätteet. — Älkää olko millännekään, jatkakaa, minä lähden. Uskon, että eno kaikesta huolimatta on oikeassa. Luotan pappeihin ylimalkaan ja häneen erittäin. Ei se niin vähästä järky.
— Helmi! — sanoi Aimo pyytävästi, astuen lähemmäksi askeleen.
Silloin Helmiltä lujuus laukesi.
— Tunnettehan te lintunne, hän sanoi. — Milloin pääsky, milloin kotka, milloin — hyttynen, joka turhia hyräjää. Nyt minä soitan.
Hän istui pianon ääreen. Sävelet pyysivät anteeksi, sävelet liensivät tyhjiin mielipahan ja pettymyksen, ne nostivat lämmön laineita, ne helähtivät laulamaan keväästä, nuoruudesta ja jostakin hellästä, sanomattomasta…