Lopetettuaan hän nousi, ojensi kätensä ystävilleen ja lähti, huulilla onnen hymy.
— — —
— Minun olisi tullut häntä varoittaa, — sanoi Aimo miettiväisenä.
— Ne ovat vanhoja asioita, siitä on pitkä aika.
— Siksipä sinä Hertta et voi niitä arvostella, ja Arvi tietää ne pelkältä kuulemalta.
— Emme voi niihin koskea. Helmillä ei ole aavistustakaan. Sanoinhan minä jo hyvin paljon ja Arvi vielä enemmän…
— Tiedän sen, sanoitte turhiakin. Mutta pitäkää varanne, minä pidän myöskin. Se ainoa piirre riitti, jonka Helmi kertoi. Paavali Kotkan kovuus ja yksipuolisuus on entisellään, tai oikeammin sanoen, se tietysti on kasvanut. Niin käy aina sellaisten ulkokullattujen. Rakkaudesta he puhuvat, mutta heidän erikoisalansa on sydänten särkeminen. Helmin sydäntä hän ei saa särkeä, siitä on edesvastuu meidän.
Sinä iltana tehtiin Hartikan kivimuurin neljännessä kerroksessa, Hertan tyhjentyneen lättyvadin ympärillä, luja kolmiliitto Paavali Kotkaa vastaan. Yhdelle liittolaiselle se ei ollut leikkiä, se oli kirvelevä totuus.
Helmi ei todellakaan aavistanut mitään, itse asianomainen tietysti vielä vähemmän. Hän pyyhki juuri viimeisiä pensselinvetoja penkkeinänsä, ja Helmi seisoi vieressä, ihmetellen kuinka huone oli puhtoinen, tyylikäs ja todella ihastuttava. Hänen sydämensä suli vallan vahaksi, kun hän valkoiselta pöydältä löysi ompelemansa kirjoitusmaton ja kynänpyyhkimen.
— Eno kulta, sinä olet todellinen esteetikko!