— Niinhän se olisi, — sanoi Martta, Hartikan nuori palvelustyttö. — Mutta oikeastaan pastori hoitaa virkaa jo nyt. En minä ole ennen semmoista ihmistä nähnyt, joka raataa ja tekee työtä nääntyäkseen, vaikkei kukaan pane pakkoa.
Martta oli oikeassa, mitä pastorin viranhoitoon tulee. Kun hänellä ei vielä ollut saarnavuoroja kirkossa, saarnasi hän etukaupunkien huviloissa kenenkään kutsumatta. Yhdistykset ja seurat huomasivat pian sen tavattoman ilmiön, että Helsingissä löytyi työkykyinen ja työnhaluinen puhuja, jolla oli aikaa. Ne iskivät häneen joka puolelta, eikä hän antanut kieltoa kellekään. Sunnuntaisin hän saattoi puhua neljässäkin paikassa. Viikolla hän tutustui sairashuoneisiin, vankiloihin, pimeyden pesiin ja rauhan koteihin. Arvaamatta saattoi avautua matala ovi jossakin Hermannin perukassa. Sisälle astui mustatukkainen ja mustapartainen mies, joka ensin säikähytti lapset itkemään ja aiheutti aran ja oudoksuvan katseen vaimonkin silmistä. Kuka olisi uskonut, että hän hetken perästä istui hyvänä tuttuna kaikkien keskellä? Nuorin ryysymekko keikkui hänen polvellansa, riemusta nauraen, kun kello naksui korvan juuressa; toiset nielaisivat viimeisiä vehnäpullan palasia hänen tuomisistansa, ja vaimo kuunteli kyynelsilmin, kuinka lempeästi hän puhui Jeesuksen rakkaudesta.
Ensin hän vaan etsi muiden majoja, mutta pian alkoivat kädet kolkuttaa hänen omaakin oveansa. Riitta neiti huokaili, että Martan aamu kuluu kohta pelkkään pastorin huoneen siivoamiseen kaikenlaisten likaisten ihmisten jäljiltä. Silloin Helmi keksi keinon: — Täti, minä puhdistan enon valkoiset penkit joka päivä, minä siistin hänen huoneensa kokonaan! — Täti ei voinut olla huomauttamatta, että eihän Helmi koskaan ollut edes omaa lattiaansa pyyhkinyt. — Vaikka vaan! Martta tehköön sen vastakin. Mutta saatte nähdä, että eno on tyytyväinen siivoojatyttöönsä.
Aamuhetkistä tulikin Kotkan ja Helmin herttaisimmat. Muuten he olivat yhdessä surullisen vähän, arveli Helmi. Siihen ei mitään voinut. Helmi oli paljon musiikkiopistolla, luki läksyjä kotona ja harjoitteli soittoa vähintäin kolme tuntia päivässä. Kotka kulki omia teitänsä, joiden pituutta kello ei määrännyt, ei edes aina ruoka-ajatkaan. Iltasin hän melkein säännöllisesti oli poissa kokouksissa ja yhdistyksissä.
Aamulla kello seitsemältä Kotkalle vietiin maitolasillinen ja pari korppua. Silloin Helmikin tuli kahvikuppinensa ja istuutui hänen viereensä.
— Kauvanko olet jo ollut ylhäällä, eno?
— Hiljaisen aamuvartion ajan.
Helmi arvasi, että aamuvartio voi olla hyvinkin pitkä. Sattui joskus, että Kotka oli kalpea, niinkuin sellainen, joka on liian vähän nukkunut.
— Eno rakas, sinä väsytät itseäsi.
— Jeesus rukoili usein koko yön. Onko liikaa, että hänen palvelijansa edes aamulla rukoilee?