— En, — sanoi Helmi. Hänen sydämensä rupesi kovasti sykkimään. Ilo, pelko ja odotus siinä risteilivät. Sairashuone oli kauhun valtakunta, mutta se oli myöskin Aimon jokapäiväisen elämän alue ja kallis sarka enon työmaalla.
— Niin, rukoillaan, — jatkoi hän. — Eno, hae minulle myöskin pari rauhoittavaa sanaa!
Vastausta odottamatta hän lennähti pöydän luo ja otti raamatun. Se oli silmänräpäyksen teko. Kirjan välistä putosi jotakin. Nuoren neidon valokuva.
— Helmi! — huudahti Kotka, mutta hillitsi itsensä samassa hetkessä.
He katsoivat toisiinsa vaieten. Helmi ymmärsi nähneensä sellaista, mitä ei olisi pitänyt. Kymmenet kysymykset nousivat hänen huulillensa, mutta hän pidätti ne kaikki, kuiskaten ainoastaan: — Anteeksi, eno.
Kotka sanoi: — Sitä kuvaa ei ole kenenkään silmä nähnyt sen jälkeen kuin minä sen sain.
— Hän on suloinen, — sanoi Helmi.
— Oli suloinen.
— Vaan nyt…?
— Suloisempi entistään, lilja Jumalan tarhoissa.