— Tai siivoojan. Minkätähden sinä sen tekisit puolestani? Jos haluat auttaa — niin, se on eri asia. No, alammeko nyt?
Helmi yritti estellä, mutta hän oli samalla äärettömän ihastunut ja iloinen. Eno ei ollenkaan ollut kömpelö ja saamaton. Ameriikassa totutaan kaikenlaiseen, varsinkin poikamiehinä ollen. Kilvan he häärivät harjoineen ja riepuineen, ja kymmenessä minuutissa kaikki oli tehty.
— Tule nyt tänne, — sanoi eno hellästi. — Siihenkö jakkaralle tahdot istua? Nojaa sitte polveeni hetkinen. Olethan voittanut minuutteja, nyt on oikeus olla jouten.
— Kertoisit jotakin elämästäsi, eno. Ameriikan oloista, suurista rakennuksista, suomalaisista ja kaikesta muusta.
Kotka henkäsi syvään. — Ah, lapsi, mieluummin en enää muistele niitä. Ne ovat takanani kuin pitkä, raskas uni. Etehen elävän mieli.
Helmi ei sitä ymmärtänyt. Miksi eno ei mielellään kertonut siitä, mikä oli rakkainta hänen sydämellensä? Tiesihän Helmi, että lähtö oli aikoinaan ollut vaikea uhri, mutta enon rakkaus Jumalaan ja avuttomiin Suomen siirtolaisiin oli ollut niin suuri, että hän kaikki siteet ilolla katkaisi.
— "Jokainen laulaa rakkahimmastansa —" lausui Helmi puoliääneen tutun laulun säkeitä.
— Mitä sanoit? — Kotka näytti säpsähtävän.
— Puhuin ajatuksissani.
— Emmekö rukoilisi yhdessä? Pyysit tänään tulla kanssani, ja minun on aikomus käydä kirurgisessa sairashuoneessa. Ehkä et ennen ole ollut siellä?