— Jätä minut, eno! Sinä olet tyly ja julma, sinä särjet minun sydämeni, sinä —
— Hyvää yötä, Helmi. Jumala olkoon sinulle armollinen!
— — —
Helmi seisoi soittokoneen luona kuin huumaantuneena.
Tämäkö oli se Kotka-eno, jota hän oli ikävöinnyt ja odottanut? Hänkö se oli, joka Helmin mielikuvituksessa oli elänyt täydellisintä Jeesuksen elämää, jonka kasvot hohtivat ja olento säteili, koska hän oli ollut Jeesuksen kanssa? Oliko hän sama, joka kertoi Kaarinan Kaste Helmelle äidin suloisesta muistosta? "Soita, soita, sävellintunen!" Sitähän äiti oli toivonut, että lapsi saisi sydämeensä kaikki lintujen liverrykset ja hänen tunteittensa syvimmät sävelet. Ja nyt eno pyysi, jopa vaati häntä luopumaan Jumalan lahjasta, joka hänelle oli annettu ehkä vastauksena äidin rukouksiin!
Rakkaus syntiä, soitto syntiä, syntiä kaikki, mikä elämässä on ihaninta! Siksi se tuli, vaikka eno ei sitä selvin sanoin myöntänytkään.
Helmi istahti soittokoneensa ääreen. Illan tähti tuikahti ikkunasta. Sydän suli haikeaan kaihomielisyyteen ja helliin, kaukaisiin muistojen unelmiin.
Unta kaunista kerran näin tähtösestä laulavasta, kuinka se kutsui viihdyttäin itkeväistä orpolasta.
"Lapseni", lauloi tähtönen, "kuuletko ihmekieltä? Monilta salattu, harvoille avattu, etsivä herkkää mieltä.
Käännä kaihosi maasta pois, suo mun tietä näyttää! Luojan lahja, aiottu sulle, sävelin henkesi kaipuun täyttää…"