— Kauniisti sinä soitat, — sanoi joku.
Riitta täti!
— Täti, saanhan minä soittaa? — huudahti Helmi, syleillen vanhaa neitiä. — Sanokaa, täti, kieltääkö Herra Jeesus minua soittamasta?
— Mitä ihmeitä sinä nyt puhut? Kuka sinua kieltäisi?
— Eno tahtoisi, että minä rupeaisin… niin, en oikein tiedä miksi. Enhän minä papiksi pääsisi. Ehkä sairaanhoitajaksi, ehkä lähetyssaarnaajaksi — en tiedä…
— Kuules tyttö, — sanoi Riitta neiti, nyökyttäen harmaata päätänsä, — minä sanon sinulle yksinkertaisen ajatukseni. En minä ole teitä Kotkia koskaan ymmärtänyt, äidistäsi alkaen. Te olette toisenlaisia ihmisiä, hyviä ja ylenintoisia. Hän oli semmoinen — eikä Ville raukka, sinun isäsi, voinut häntä koskaan unohtaa, vaikka heillä olikin välistä ollut vaikeata keskenänsä. Minä sanoin Villelle jo ennen hänen naimistaan: älä sinä nokkonen kukkasta ota! Hän otti kuitenkin, enkä minä ihmettele, että kävi niinkuin kävi. Mutta sitä minä ihmettelen, että te Kotkat ette keskenännekään tule toimeen.
— Ehkä Kotkien täytyy lentää kunkin yksinänsä, — sanoi Helmi miettiväisenä. — Ehkä heitä ei ymmärrä kukaan muu kuin Jeesus ystävä.
— Älä semmoista puhu, se on ylpeyttä. Ihmiset on pantu toisillensa avuksi. Ja nyt minä sanon, mitä äsken oli mielessäni. Kun vaan katsot, että sinäkin olet muille avuksi etkä vastukseksi, niin soita sitte niin paljon kuin tahdot.
— Entä sukankudin ja puuronkeitto? — sanoi Helmi hymyillen kesken kaikkea. Hän muisti Riitta tädin ponnistuksia hänen lapsuusaikanansa.
— Niin, kyllä niitä tarvitaan, et sinä ilman elä. Minä olen vähällä ymmärrykselläni koettanut opettaa sinulle jokapäiväisiä asioita. Pidä sitte itse huolta siitä, ettet rupea miehellesi ristiksi, kun menet naimisiin. Ja jollet menekään, niin koeta ajatella muita enemmän kuin itseäsi. Silloin teet Herran Jeesuksen työtä, jos keität tai soitat, niin minä ajattelen.