— Kiitos, — sanoi Helmi liikutettuna. Kyllä hän usein oli väärin arvostellut vanhaa täti rukkaa, pitänyt halpana ja liian jokapäiväisenä. Nyt tuli niin hyvä ja lämmin olla, että täytyi painua tädin povelle.
— Tule nyt illallista syömään, ettei kaikki jäähdy, — kehoitti Riitta neiti, kyyneleet silmissä ja hämillään Helmin odottamattomasta luottamuksesta ja hellyydestä. — Paavali sanoi, että hänen ei ole nälkä. Vein minä kumminkin sinne sisälle maitoa ja voileipää. Ei hän riisuutunutkaan ole eikä luvannut riisua koko yönä. Minä en saa häntä järkiinsä.
— Varmaan hän hoitelee vierastansa, — sanoi Helmi. Hänen tuli yhtäkkiä kovin sääli enoa.
— Kyllä juopunut aamuun asti nukkuu, — sanoi Riitta täti vähän tuikeasti.
— — —
Päivän sarastaessa mies heräsi. Kotka oli vain keveästi uinahtanut väkevässä viinan ja lian löyhkässä, joka miehestä levisi. Kohta hän oli jalkeilla, valmiina mihin tarvittiin.
— Missä… missä minä olen? — sopersi mies hämmästyneenä.
Kotka selvitti sen lyhyesti. Miehen ilme osotti häpeätä, ja hänen päänsä oli riipuksissa kuin piiskatun koiran.
— Sanokaa nyt nimenne. En soisi, että tuttavuutemme tähän päättyisi.
— Kalle Rahkanen. — Hyvin väkinäisesti se läksi huulilta.