Mutta ei niinkään kuin äiti ja eno. Tai äidistä hänellä oikeastaan vaan oli se tunne, sillä hän ei voinut muistaa. Enosta hän sen tiesi. Eno ei haaveillut Jeesuksesta, hän eli hänen elämäänsä.
Sitä Helmi ei vielä ollut oppinut. Mutta hän tahtoi oppia, hän ikävöitsi koko sielustansa.
— Tule, Kotka-eno, tule pian ja opeta minua! Helmi kohotti katseensa, ja tuntui kuin Kristuskuva olisi juuri hänetkin tahtonut sulkea syliinsä, hänet, yksin jääneen orpotytön. Kyyneleet puhkesivat hänen silmiinsä, ja nyyhkyttäen hän painoi päänsä sohvaan.
— — —
— Lapsi, mutta mikä sinun oikeastaan on?
Riitta täti kumartui hänen puoleensa. Helmi nousi ja kiersi kiihkeästi käsivartensa tädin kaulan ympärille.
— Anteeksi, täti, antakaa minulle anteeksi!
— No hyvänen aika, kyllähän minä… Älä nyt tuolla tavalla…
Sitte täti silitti hänen tukkaansa, katsoi häntä silmiin ja sanoi: — Kotkan poikanen!
Lämmin tunne valahti läpi Helmin sydämen. Hämmästyneenä hän loi silmänsä ylös.