Ymmärsikö täti häntä siis kuitenkin? Ehkä kuitenkin?
— Mennään nyt teepöydän luo, — sanoi hän äkkiä iloisesti, tarttuen tädin käteen. — Ja mennään sitte enon huoneeseen. Mennään kaikkialle, mihin te vaan tahdotte!
II.
Muistojen tarina.
Tänä iltana minuutit ovat pitkät kuin tunti. Kellon näyttäjät eivät kulje ollenkaan, ei ollenkaan.
Helmi seisoo jälleen omassa huoneessansa valokuvahyllyn luona. Juna saapuu aivan heti. Sitte eno ottaa kantajan ja ajurin — ei, hän sanoo kantajalle, että on suuri joukko tavaroita, Ameriikasta asti… Se kestää kovin kauvan. Junassa on ollut paljo matkustajia, paljo siirtolaisia, jotka palaavat yhtaikaa kuin heidän pappinsa. Sillä tietysti he kaikki ovat enoa ihailleet. Niin, mutta vihdoin eno kuitenkin saa tavaransa. Hän huutaa ajurin ja sanoo talon ja numeron. Hartikan kivimuurille on pitkä matka, se on Helsingin laitapuolella. Ajokin kestää kauvan…
Helmi katuu, että hän ei lähtenyt junalle. Tietysti hän kumminkin olisi löytänyt enon. Ne Ameriikasta tulleet tavarat olisivat hänet ilmaisseet.
Helmi ei saa mitään lepoa. Hänen täytyy katsella melkein kuluneiksi katseltuja valokuviansa.
Nyt juna tulee! Puolen tunnin päästä eno voi olla täällä. Tai ehkä ei niinkään pian.
Valokuvat, teidän seuranne on ainoa, joka nyt soveltuu. Kertokaa vanhoja tarinoita. Kun te kerrotte, viihtyy sykkivä sydän ja hetket rientävät.