Kotka katseli punaista kukkaa, silmissään yhä äskeinen hellä ilme, johon nyt sekottui syvää surumielisyyttä.
— Kukat kuihtuvat, Helmi lapseni, kaikki maailman kukat — punaneilikat ja valkoiset liljat. Minulle on olemassa yksi ainoa ruusu, Golgatan veripunainen. Ei se petä sydämen ikävöimistä, ei se kuihdu milloinkaan.
— Eno, — huudahti Helmi, mieli palavana säälistä ja rakkaudesta, — elämä ei ole kalmisto eikä erämaa! Miksi en saisi poimia kukkasia? Miksi et sinä poimi? Eivät ne vaalenna sitä yhtä, joka on sinulle ihanin — ja minullekin. Niin, eno, minullekin… sillä ilman sitä ne toiset eivät merkitsisi mitään… Hän puhui yhdessä henkäyksessä, silmät säihkyvinä, täysin käsittämättä sanojensa kantavuutta.
— Ilman sitä toiset eivät merkitsisi mitään, — toisti Kotka puolittain itsekseen. — Mutta ilman toisia, Helmi, jos ne kadottaisit riittäisikö sinulle tämä ainokainen?
Helmi ei vastannut, kello soi.
— Nyt tulee Aimo!
Hän astui sisälle juhlapuvussansa ja nouti hymyilevän, säihkysilmäisen tytön, jonka tukassa ja rinnalla punaiset neilikat yhä hehkuivat ja tuoksuivat kevään ihanuutta. Mutta syvällä sydämessä tuntui nyt piikki; Kotka oli sen työntänyt, se pisti hellittämättä.
— Minun morsiusneitoseni, — sanoi Aimo hiljaisella ihastuksella.
Helmi loi häneen kauniin katseen, mutta ääni soi vähän väsyneeltä: — Niin, Aimo, ne olivat elämäni onnellisimmat päivät. Toivoinhan minä tänäänkin juhlailtaa…
Paavali Kotka sanoi nyt hyvästi. Hän kertoi menevänsä työmies Rahkasta etsimään, sitä silloista päihtynyttä, joka oli viettänyt yön hänen huoneessansa, niinkuin Aimokin oli Helmin ja Hertan kautta kuullut.