Muuan parvi ylioppilaslaulajia, joka oli tehnyt kesäisen kiertomatkan maaseudulle, tuumitteli uutta samankaltaista seuraavaksi kesäksi. Päätettiin panna toimeen muisto- ja neuvottelukokous. Ei tuollaista kuivaa tavallista, joka kiireiden kesken vaivalla haalitaan kokoon jonnekin ylioppilastalon joutilaaseen nurkkaan, vaan iloinen ja runollinen juhlahetki kevätkauteensa valmistautuvassa Alppilassa. Ohjelmaa siellä piti olla, laulua ja muuta, ja herttaisia vieraita myöskin, varsinkin neitoja niiltä seuduilta, joilla viime kesänä käytiin. Niitä oli kumminkin liian harvoja Helsingissä. Sentähden täytyi kutsua myöskin sellaisia, jotka kesää viettivät uuden aiotun matkan alueella. Kun ei matkasuunnitelma vielä ollut määrätty, mahtui tähän laajennukseen jokaisen laulajan mielitietty.
Arvi Toivio ja Aimo Lehtinen olivat laulajia kumpainenkin. Aimon ja Hertan kotihuvila oli ollut laulajapoikien suloisin lepopaikka edellisen kesän retkellä. Siellä oli uitu ja poltettu kokkoa, siellä nautittu viilipiimää ja mansikoita, siellä leikitty ja tanssittu ympäristön nuorten kera nurmikolla riippukoivujen alla.
Tietysti Arvin ja Hertan ja Aimon piti ottaa juhlaan osaa, vaikka nuoret miehet eivät tällä kertaa aikoneetkaan laulumatkalle mukaan. Aimo oli kesän ajaksi määrätty virkaatekeväksi kunnanlääkäriksi siihen pitäjään, jossa hänen vanhempansa nykyään suvet talvet asuivat, ja Arvi sanoi, ettei akallista miestä enää saa laulumahdillakaan kesäpesästä liikkeelle.
Aimo oli kutsunut Helmin. He olivat sitäpaitsi luvanneet yhdessä esiintyäkin, Aimo soittaen viuluansa, Helmi säestäen.
Helmi oli pannut pois surupukunsa, jota hän koko talven oli käyttänyt isän kuoleman jälkeen. Hän seisoi valmiina valkoisessa, ilmavassa harsopuvussa, joka hänellä oli ollut yllään morsiusneitosena Hertan häissä. Tukkaansa ja rintaansa hän oli kiinnittänyt tummanpunaisia neilikoita.
Hän oli hyvin onnellinen. Sydän sykki riemusta ja odotuksesta. Kohta Aimo hänet noutaa!
Se joka ensin astui sisälle, ei kumminkaan ollut Aimo, vaan Paavali Kotka. Hän oli päällysvaatteissaan, juuri menemässä ulos. Oven suuhun hän pysähtyi, luoden pitkän silmäyksen Helmiin.
— Kaarinan kukkatyttö, — sanoi hän sitte hellyydestä väräjävällä äänellä. — Kuinka sinä muistutat häntä!
Helmi oli odottanut aivan toisenlaisia sanoja. Sydän täynnä kiitollisuutta hän juoksi suoraan enon syliin.
— Olenko todellakin äidin näköinen nyt? Ja sinä iloitset siitä, eno, iloitset minun kukkasistanikin! Ota tämä, — hän irroitti yhden neilikoista, — se tuoksuu sinulle minun iloani!