Päättäväisesti Kotka tempasi oven auki ja tuli anniskelun kauppaan. Kalle Rahkanen ei ollut siellä. Kotka kulki katua eteenpäin; siinä oli varsinainen kapakka, jossa miehiä näkyi istuskelevan. Jo ikkunasta Kotka tunsi etsimänsä kasvot.
Kun pastori ilmestyi oven aukkoon, kääntyivät kaikki silmät sinnepäin. Hän oli niin kookas, että päänsä ulottui kamanaan asti, ja tummat silmät sulkivat läpitunkevaan katseeseensa koko kurjuuden kuvan siinä ympärillä.
— Minä haen kirvesmies Kalle Rahkasta, — sanoi Kotka kuuluvalla äänellä.
— Tuoss' on, — vastasi yksi mies, osottaen toveria sormellansa.
Rahkanen näytti ensin hämiintyvän, mutta kokosi sitte rohkeutensa, tokaisten terhakasta: — Mitäs pastori minusta?
— Ai pappi… Vie sun s—
Miehet olivat jo puolihumalassa ja rähisivät häikäilemättä, kun ensi yllätys oli mennyt ohi. Se vihollinen, jota he palvelivat, yllytti vastarintaan.
Mutta rohkea hyökkääjä ei säikähtänyt. Varmoin askelin hän astui Rahkasen luo, laski painavasti kätensä hänen olalleen, katsoi häntä niin, että mies rauhatonna vilkui sivulle ja toiselle, ja sanoi sitte äänellä, jota täytyi totella: — Me menemme nyt.
Rahkanen nousi, pää riipuksissa kuten Kotkan asunnossa silloisena aamuna. Silmissä kiilui salaviha, mutta estelemättä hän seurasi yli lattian. Kompasanat ja kiroukset satelivat ympärillä. Vasta ovella mies yritti tehdä tenän.
— En saa—… en lähdekään! En, sanon minä!