— Rikki paiskasitte, — huusi Rahkanen äänellä, joka yhtäkkiä muuttui julmaksi.
Kotka hämmästyi, mutta sanoi rauhallisesti: — Olkoon nyt Jumala kanssanne. Pankaa mieleenne, että te ette jaksa itse auttaa itseänne. Hän auttaa, kun rukoilette.
Hän keskeytti puheensa, sillä miehen silmät samertuivat ja käsitys näytti sekaantuvan. Syvästi huoaten hän kääntyi menemään.
Muutaman askeleen hän oli astunut, kun kivi suhahti läpi ilman. — Rikki paiskasitte pullon! — kuului käheä, raivostunut ääni. Toistamiseen suhaus kuului. Paavali Kotka tapasi takaraivoansa, sai kätensä täyteen pursuavaa verta, tunsi kaiken mustenevan ympärillänsä ja kaatui pyörtyneenä katuun.
— — —
Alppilassa telefooni soi. Pyydettiin tavata neiti Helmi Hartikkaa.
— Ei juuri nyt voi tavata. Hän soittaa paraikaa. Neljännestunnin perästä.
Nuori herra sanoi sen viinurille, joka tuli ilmoittamaan.
Aimo ja Helmi olivat äsken lopettaneet yhteiskappaleensa. Oli kiihkeästi pyydetty, että Helmi yksinkin soittaisi jotain.
Hän oli nyt taas ihan sekoittumattoman onnellinen. Enon työntämä piikki ei pistänyt enää. Hän oli tanssinut rintansa vapaaksi, poskensa hehkuviksi tummien neilikkain tuoksussa. Yksi niistä koristi nyt Aimonkin rintaa — hän oli pyytänyt sen ja saanut. Helmin sydän sykki rajattomasta riemusta. Kaikkialla hohti punaisia neilikoita, koko maailma oli hänen ympärillänsä keväinen kenttä täynnä kukoistusta, toivoa, lemmen aavistusta ja onnen runsautta. Hän oli soittanut kuin unessa, mutta Aimo oli kuiskannut, että se ei koskaan vielä ollut niin täydesti sopeutunut hänen säveliinsä.