Mitä hän nyt soittaisi näissä tunteissaan? Yksi, yksi laulu vain vastasi sykkivän sydämen sointuja. Riemuisa morsiuslaulu:
"Kaunis, kaunis vihreä seppele…"
Itse hän sille sommitteli muunnelmia, helkytteli, värähytteli, välkytti auringonsäteitä, viserrytti lintujen kuoroja, taikoi kukkaset puhkeamaan ja koko juhlanuorison ihastuksesta riemuitsemaan.
Hänet ympäröittiin joka taholta.
— Soittakaa vielä! Soittakaa sama uudestaan!
Ei, se oli mahdotonta. Samat kukkaset eivät puhkea kahta kertaa, sydämen sävelet helkähtävät eivätkä enää palaja. Mutta ilma-aalto kantaa ne rajattomiin avaruuksiin, ja ne soivat ijäisyyteen asti.
— Neiti Hartikkaa pyydetään telefooniin.
— Pyydettiin jo äskenkin, — sanoi sama ylioppilas, joka oli ottanut tiedon vastaan.
Helmistä se oli outoa — mikä saattoi olla syynä? Riitta tätikö oli levoton, vai pelkäsikö eno hänen tanssivan liian kauvan?
Telefooniin mennessänsä hän näki ajatuksissaan enon, joka jäi kadulle yksin kulkemaan, kun he viittasivat hyvästiksi. Omituinen levottomuus valtasi hänen mielensä, melkein peläten hän tarttui kuulotorveen.