Hetken perästä hän tuli Aimon luo. Hän oli aivan kalpea ja sai tuskin sanoja suustansa.
— Eno on tuotu kadulta kotiin… tajutonna, ehkä kuolleena, vaikka he eivät sanoneet. Joku on heittänyt häntä kivellä päähän.
— Lähdetään heti, — sanoi Aimo.
Tieto Helmiä kohdanneesta onnettomuussanomasta levisi nopeasti. Aimo ymmärsi, että asiasta puhuminen ja toimetonna odottaminen oli Helmille sietämätöntä. Siksi hän hevosta telefoneerattuaan heti vei hänet ulos, vastaan kävelemään. Hertta ja Arvi olisivat tulleet mukaan, mutta Aimo pyysi heitä jäämään.
Hänen täytyi edes saada olla Helmin kanssa kahden. Tänään hän oli aikonut sanoa, että hän Helmiä rakasti enemmän kuin ketään muuta maailmassa. Hän oli aikonut pyytää sitä sydäntä, jonka panttina punainen neilikka tuoksui hänen rinnallansa, ja sitä kättä, joka soitti "kauniista, kauniista vihreästä seppeleestä", niin armaasti kuin se yksin, joka aavistaa, että seppele kohta hänenkin hiuksillensa lasketaan…
Nyt oli tilaisuus häneltä riistetty, mutta sitä ei saanut ajatella. Ihmishenki saattoi olla vaarassa, Helmille rakkaan ihmisen henki. Mitä siitä, että Paavali Kotka Aimolle itselleen oli vastenmielinen? Hän oli lääkäri; jo siltä kannaltakin oli luonnollista, että kaikki persoonalliset näkökohdat jäivät unhoon.
— Rakas Helmi, ole vahva!
Ensi kerran hän sanoi Helmiä "rakkaaksi". Helmi ei edes huomannut, että hän sanoi jotakin erikoisempaa.
Ajuri tuli. Ah, kuinka lyhyt oli menomatka ollut, ja kuinka nyt hetket tuntuivat loppumattomilta! He eivät vaihtaneet monta sanaa. Kotioven edessä Aimo pysähtyi maksamaan ajuria, Helmi sanoi "kiitos" ja syöksyi jo samassa ylös portaita.
Aimo oli aikonut mennä mukaan, mutta jäi empimään. Ehkä hän olikin tarpeeton. Arvattavasti oli lääkäri jo kutsuttu — hänhän sitäpaitsi olikin vaan kandidaatti. Oli tuntunut niin luonnolliselta seisoa Helmin vieressä nyt koettelemuksen hetkenä, niinkuin äsken ilossa. Mitä hän ajattelikaan! Itse sairas ei häntä tarvinnut, Helmin tädille hän oli jotenkin vieras, ja Helmi itse — niin, Helmiin hänellä ei ollut oikeutta, ja tokko Helmi edes kaipasikaan häntä?