Aimo odotti hetken. Ei kukaan tullut kutsumaan. Silloin hän hitaasti ja hiljaa meni ylös yksinäiseen huoneeseensa.
Oli pimeä. Hän näki valon alempaa vastapäätä, toisen kerroksen ikkunoista. Mitä sisällä liikkui, sitä hän ei nähnyt, vain joskus varjon, joka kuvastui vaaleita uutimia vastaan.
Aimo ei luottanut pappeihin eikä uskonut kaikkeen raamatun sanaankaan, mutta hän uskoi rukoukseen ja oli omalla tavallaan rukoillut lapsuudesta asti. Sentähden hän tälläkin hetkellä huokasi: — Jumala, siunaa ja suojele Helmiä!
— — —
Helmi makasi polvillaan maassa, pää painautuneena Kotkan peittoon. Hän nyyhkytti, jotta sydän oli haljeta. Siinä lepäsi eno, tosin elävänä, mutta sen näköisenä, ikäänkuin tuonen sanansaattaja ei enää olisi viipynyt kaukana. Kasvot olivat kalpeat kuin palttina, veri paennut huuliltakin, ja silmät olivat ummessa, samalla kuin hän lakkaamatta puhui sekavia, katkonaisia sanoja.
— Jeesus ja kaksi muuta pahantekijää… He ottivat kiviä ja tahtoivat sinua heittää… Herra, minä en voinut sinua suojella. He osuivat sinuun ja osuivat minuun myöskin. Kiitos, että minäkin sain osani…
— Eno, eno kulta, — kuiskasi Helmi.
— En minä tahtonut hänen sydäntänsä satuttaa, sinä sen tiedät. Hän oli hyvin hento… Hento sydän särkyy, jos siihen koskee…
— Missä hän on? Herra, saanko minä nähdä hänet? Saanko nyt nähdä ja jäädä hänen luoksensa? Herra, älä lähetä minua Ameriikkaan! On kauheata, julmaa mennä Ameriikkaan!
— Eno, täällä sinä olet. Et sinä enää lähde Ameriikkaan, — lohdutti Helmi. Hän ei tietänyt mitä tehdä, hän vaan silitti houraavan otsaa ja suuteli hänen käsiänsä kyynelten virratessa.