Kotka avasi silmänsä, katsoen terävästi Helmiä.
— Et sinä ole hän. Hän oli Lilja. Kuka sinä olet?
— Oi eno rakas, Helmihän minä olen, Kaarinan Kaste Helmi!
— Niin, Helmi. Minä kävin suolla ja tarvitsin apua. Hän jätti minut yksin. Hänellä oli paljo punaisia kukkia. Tuossahan ne ovat, — hän kohotti sormensa. — Ne veivät Helmin.
— Eno, eno! — huudahti Helmi suuressa tuskassa. Sanat olivat kuin puukonpistoja hänen sydämeensä.
— Herra Jeesus, minkätähden Helmillä on kukkia päässä? Sinulla ja minulla on orjantappuroita ja verta!
Silloin Helmi nousi, riisti neilikat hiuksistansa ja rinnaltansa, heitti ne kaikki ympäri vuodetta ja huudahti syvän mielenliikutuksen vallassa:
— Ei ole enää Helmillä kukkasia. Eno, nyt Helmi tulee suolle sinun kanssasi! Jos sinä elät tai kuolet, niin Helmi tulee!
Sairaan katse näytti kummastuneelta, ja siinä välähti taju, kuten unesta heräävän.
— Kuinka sinä sanoit, Helmi?