Se kaikui ja soi hänen sydämessänsä. Se ahdisti kuin ankarain aaltojen pauhina. Hän tunsi tulleensa siihen hetkeen, jolloin toden takaa oli pantava kyseeseen suuren lupauksen täyttäminen.
"Helmillä ei ole enää kukkasia. Nyt Helmi tulee suolle sinun kanssasi, Kotka-eno. Jos elät tai kuolet, niin Helmi tulee!" Sen hän oli luvannut.
Ja kehoituksena kaikuivat rippikoulukirjeen sanat enon kynästä: "Maksakoon mitä tahansa, ole ehjä ja kokonainen! Ole kotkatyttö, joka ei pelkää!"
— Minä eroan musiikkiopistosta! — Se ajatus tuli rohkeana kuin kotkan siipien suhahdus. Se hämmästytti häntä itseänsäkin, mutta samalla hän tunsi koko olentonsa terästyvän uljasta päätöstä toteuttamaan. Niin, se oli ainoa keino. Hän oli tarjoutuva Herran viinimäen työntekijättäreksi, ja Kotka-eno oli ratkaiseva, millä paikalla häntä parhaiten tarvittiin. Siinä oli hänen uhrinsa, ehjän elämän hinta.
Kotiin tultuansa hän meni suoraan enon huoneeseen. Kotka makasi tyynyjen nojassa, raamattu käsissään, "opetellen jälleen lukemaan", kuten hän leikillisesti sanoi. Hän näytti hyvin iloiselta. Tyytyväisyys hohti hänen katseestansa, ja rakkaus enti Helmiä vastaan.
— Tule tänne, Helmi tyttöseni. Sydämeni on taas täynnä kiitosta. Tiedätkö, sairaus on usein suloinen asia. Tämä on ollut minulle oikea Jumalan lahja.
— Onko? — sanoi Helmi hajamielisesti. Hänen ajatuksensa oli kokonaan kiintynyt siihen tärkeään kysymykseen, josta hän oli tullut puhumaan.
— Niin, etkö ymmärrä? Tiedäthän, että lepo on työmiehelle tarpeen, ja hiljaisuus Jumalan kasvojen edessä. Emme itse uskalla ottaa lepoa, meidän täytyy tehdä työtä niin kauvan kuin päivä on, mutta rakas Isä antaa lahjansa oikealla hetkellä.
— Niin, — sanoi Helmi, yhä omissa ajatuksissaan.
— Olen juuri lukenut Nehemian kirjaa. Se on hyvin ihmeellinen. Rukous ja työ, aina vaan ne kaksi voimaa. Niillä Herran temppeli rakennetaan.