Helmi tuli tarkkaavaisemmaksi. Hän kysyi:
— Eikö Nehemian kirjassa myöskin ole tämä lause: "Puolet minun nuorista miehistäni tekivät työtä, ja toinen puoli piti keihäitä ja kilpiä?"
— On, se on juuri tässä neljännessä luvussa. Olipa niitäkin, jotka toisella kädellä tekivät työtä, toisessa pitivät aseen. Sellainen oli asema vihollisen uhatessa. Se sopii hyvin meidän aikaamme.
— Joka sotii, saa haavoja, — sanoi Helmi miettiväisesti. — Sinä, eno, olet Herran sotilas, minä olen pieni työmuurahainen.
— Voi olla sotilas, saamatta kiveä päähänsä, — virkkoi Kotka samaan iloiseen tapaan kuin pitkin aikaa. — Kysymys on pelottomuudesta ja kokonaisesta uhrautumisesta.
— Eikö sitä tarvitse sekin, joka tekee hiljaista työtä? — Helmi katsoi häntä silmiin. Ei eno aavista, mitä hän on tullut ilmoittamaan!
— Kyllä, Helmi, tavallaan. Mutta hän tarvitsee vielä runsaammin kärsivällistä rakkautta. "Ei enkelien siipiä ja kultakruunuja, vaan enkelien palvelevaista mieltä." Olen hyvin iloinen siitä, että sinä olet sellainen enkeli.
— Eno, sehän on liikaa, — arveli Helmi hämillänsä.
— Ei se ole liikaa. Äsken kerroin, miksi sairauteni on ollut minulle suloinen. Aioin muutakin lisätä, mutta johduimme aineesta pois. Nyt minä sen sanon sinulle: sairaana oppii tuntemaan kultaisia sydämiä! Tässä on yksi, kaikkein kultaisin.
Helmi oli kiitollinen enon antamasta tunnustuksesta. Kuitenkaan ei eno käsittänyt hänen uhrinsa suuruutta, siitä hän oli varma. Ei hän itsekään ollut käsittänyt, ennenkuin tänään.