— Riitta täti on toinen, — jatkoi Kotka. — Hän on keittänyt marjamehuteetänsä, paistanut munakkaitansa ja ostanut vasikanpaisteja, niin että minä kohta tulen perin pilatuksi. Nämä pehmeät patjat täytyy jo pian karkoittaa, muuten minä opin niihin. Muistatko, kuinka Hudson Taylor teki? Hän makasi paljailla sängynpohjilla, ennenkuin lähti Kiinaan, ja seuraus oli, että hän makeasti voi nukkua epäjumalantemppeleitten kivirappusillakin.
— Mutta sinä, eno kulta, et lähde Kiinaan etkä enää edes Ameriikkaan, — sanoi Helmi. Hänen sydämensä heltyi, hän muisti sitä tuskaa, millä eno houreissaan oli puhunut Ameriikkaan lähdöstä. — No niin, entäs muita kultasydämiä?
— Et ole vielä huomannut, mitä minun kirjoituspöydälläni on.
— Ruusuja! Keltä, eno?
Helmi katseli ihastellen. Niitä oli kapeassa lasissa kolme: tummanpunainen, vaaleanpunainen ja valkoinen.
— Sinun ystävältäsi Hertta Toiviolta. Kyllä hän on herttainen, oikein nimensä mukaan. Minä tunsin Lehtisen perheen, kun Helsingissä opiskelin, ja nyt olen saanut uudistaa tuttavuuden. En olisi luullut, että pieni Hertta sellaisella rakkaudella muisti minua.
Helmi näki kyyneleitä Kotkan silmissä. Itse hän äkkiä tuli niin iloiseksi, ettei tietänyt miten sen selittäisi.
— Vai tunsitko sinä heidät? Siitähän minusta näytti, kun olit Aimon seurassa. Miksi et ennen kertonut minulle? Niin, eno, he ovat todellakin parhaat ihmiset, mitä voi ajatella. Ihan tekisi mieleni heti juosta sinun puolestasi kiittämään. En olekaan käynyt siellä pitkään aikaan, kerran vaan sitte kuin sairastuit. En ole ehtinyt. Saanko mennä, ethän tarvitse minua nyt?
— Hertta oli täällä, minä jo kiitin häntä.
Se oli melkein pettymys Helmille; mutta kun hän kerran oli ystäviänsä muistanut, ei hän voinut niin pian kääntää heistä ajatuksiansa.