— Menen hetkeksi kuitenkin, — sanoi hän. — Olipa ikävä, etten ollut kotona, kun Hertta taas kerran tuli tervehtimään.
Helmi tuli omaan huoneeseensa. Se oli jäänyt sanomatta, mitä hän aikoi. Hän oli tahtonut sanoa Kotkalle: — Nyt, eno, valitse minun kulmani suurella suolla! Kauvan olen haaveillut Jeesuksesta; nyt tahdon seurata Karitsaa, mihin ikänä hän menee. Tässä minä olen, valmiina minne lähetetään. — Miksi hän taas empi, miksi sanat kielelle kuolivat?
Ei, päätös kyllä oli peruuttamaton. Hän vaan tahtoi nähdä rakkaat ystävänsä, hän tahtoi sen saman sanoa heillekin — ennen kuin Kotka-enolle…
Pöytänsä ääreen hän pysähtyi hämmästyneenä. Siinäkin oli maljakko kukkineen, ei ruusuja, vaan tummanpunaisia neilikoita. Pieni kortti kuoressaan ilmaisi antajan.
Aimo kirjoitti:
Helmi!
En ole nähnyt sinua sitte kuin lahjoitit minulle sydämeltäsi punaneilikan, jota pyysin. Ota vastatervehdykseni! Uskollinen sairaanhoitaja, älä kokonaan unohda lääkäri-ystävääsi
Aimoa.
Kaikki himmeni Helmille sinä hetkenä, himmeni ja valkeni. Huone tulvahti kuin päivänpaistetta täyteen. Hänen sydämessään soi kevätlintujen säveleitä tuhatkielin, niin, hän itse oli lintunen, povi lauluja tulvillaan.
Helmi oli lapsikin. Helmi hyppeli, riemuitsi, painoi korttia vasten rintaansa, tunnusteli kukkain tuoksua, suuteli niitä, ja lopuksi ihan pyörällä päin istui sinipunervaan sohvaan, kukkamaljakko edessään.