Toiviot joutuivat suuresti hämmästyksiinsä; Aimo ei mielentilaansa näyttänyt.
Hertta torui ja hymyili vuorotellen. Hän ei oikein ollut selvillä, tahtoiko Helmi sairaanhoitajaksi Kotkan vai Aimon tähden. Arvi kiusotteli Helmiä tapansa mukaan. — Kuuleppas, sehän oli semmoinen asia, josta tälle neitoselle ei ennen saanut puhuakaan. Nyt sinä saat itse nähdä, kuinka ihmisiä leikellään. Minä olin kerran erään tohtorin luona — ei se tämä Aimo ollut sentään — kun telefooni siellä soi. Joku kuului sairashuoneelta kysyvän, mitä piti tehdä potilaalle. "No ottakaa pois pari kylkiluuta ja nyrkinkokoinen kappale lihaa", käski tohtori. Semmoista sairashuoneessa tehdään.
— Hyi! — sanoi Hertta. — Ole nyt sinäkin Arvi vaiti, älä kaikkea kerro. Ei se kumminkaan taida olla edes totta. Helmi jo pyörtyy vähemmästäkin.
— Anna hänen puhua, — sanoi Helmi hyvin kalpeana.
— Entäs kun ihmisiä nukutetaan, — jatkoi Arvi. — Siinä ne makaavat, silmät muljollaan; suu auki ja kieli velttona. Kieli putoo usein kurkkuun, eikö niin, Aimo? Silloin otetaan pitkät pihdit ja kiskaistaan se ulos, jotta ruskahtaa. Hoitaja niillä pihdeillä vetelee, tai jollei vetele, niin pitää leuvoista kiinni. Onko lystiä, Helmi?
— Arvi, mitä sinä ajattelet! — huudahti Aimo, joka näki Helmin yhäti kalpenevan, vaikka hänen käytöksensä muuten oli tavattoman hillitty ja tyyni. — Antakaa Helmin olla rauhassa!
— Annetaan, annetaan, — sanoi Arvi, vaihtaen Hertan kanssa merkitsevän katseen. — Minä lähdenkin nyt "Vanamon" kokoukseen.
— Ja minä keitän teille teetä, — sanoi Hertta. — Kas, se on niin että Leena on ulkona…
— Meidän Leena on aina ulkona, — nauroi Arvi. — Lieneekö se tapa muillakin nuorten rouvien palvelustytöillä? Siitä on se seuraus, että ellei Hertta keitä, joutuu se huvi minun osakseni. Hyvästi nyt! Älä kanna kaunaa, Helmi, ollaan hyviä ystäviä, eikös niin?
Helmi ei estänyt Herttaa teenkeitosta. Hän jäi mielellään Aimon kanssa kahden. Sitä juuri hän hartaimmin oli toivonutkin.