— Aimo, — sanoi hän hiljaa, — ymmärrätkö minua?
— En ymmärrä, — oli vakava vastaus.
— Minä en tahtoisi elää itselleni… en tahtoisi elää turhaan… katso, enon vuoteen ääressä olen oppinut —
Hän takertui. Ei syntynyt selvää ajatuksen muotoa. Hän ei saanut uskottavaksi, mitä halusi sanoa, sillä hän itse tunsi epäröivänsä.
— Siis kurssin käytyäsi — mitä sinä aiot?
— Aion… aion hoitaa köyhiä sairaita, joita eno löytää… Aion palvella Herraa…
— Helmi! — huudahti Aimo, päästäen nyt valloilleen kaikki pidätetyt sanat ja tunteet, — sinä olet harhaan johdettu etkä tiedä mitä teet! Minä sanon sinulle, että löytyy henkisiä murhaajia ja henkisiä itsemurhaajia. Sinä olet toisten taluttamana menossa henkistä itsemurhaa tekemään!
Helmi sai rohkeutensa takaisin ja alkoi puolustautua.
— Olethan sinä lääkäri, työskentelethän itsekin sairashuoneessa. Minä olen silmissäsi käyttäytynyt niinkuin tyhmä lapsi, joka pelkää pienintä naarmuakin. Ehkä olen vahvempi kuin luuletkaan. Ehkä saat nähdä, että minä voin tehdä sen, mistä tähän asti en ole kestänyt edes kuulla puhuttavan.
— Mutta taiteesi, suuri lahjasi, jonka Jumala on antanut!