— Sinä myös olet taiteilija, vaikka olet lääkäri.

— En ole. Huvikseni minä soitan, tai ehkä oikeammin siksi, että näen lakkaamatta ympärilläni rumaa, raakaa, ikävää ja sydäntä särkevää… Henkeni kaipaa vastapainoa, minä löydän sen sävelissä — sinun sävelissäsi vielä paljon täydemmin kuin omissani. Mutta taitelijaksi minä en koskaan olisi kelvannut. Taidelahja on jumalainen kipinä, jota ikävöimisellänsä ei voi ottaa, vielä vähemmin ostaa rahalla ja soittoharjoituksilla. Ken sen on saanut ilmaiseksi, hän sille eläköön!

— Eikö siis taiteilijan tulisikaan elää tosi elämää? — sanoi Helmi hiljaa.

— Me nyt kerran elämme tosi elämää, siitä ei pääse mihinkään, jos tahtoisikin. Ethän sinä ole varjo, enkä minä. Kenen tulisi iloita, ellei minun, lääkärin, siitä että harrastuksesi on kääntynyt sairaihin ja kärsiviin? Sinä tarvitset tosi elämää, josta taiteesi ammentaa, ja elämää, jolle annat, mitä sävelissä olet unelmoinut. Mutta sinä et saa vajota tänne alas!

— Vajoanko alas, jos seuraan Jeesusta ylös vuorille — "minne tie on verinen", niinkuin eno kerran sanoi…?

— Sinä tunnet Jeesusta enemmän kuin minä, — sanoi Aimo hillitymmin ja syvällä vakavuudella. — Minä en ole niitä, joita nimitetään uskovaisiksi. Sen minä kumminkin voin sinulle vakuuttaa, että en mitään niin halaja kuin kohdata totuutta. Jos se tulivoimalla kerran minun sydämeni kohtaa, en ole empivä. Mutta sano rehellisesti, niinkö sinä olet huomannut, että hän, jota palvelet, tahtoo katkaista kotkien siivet? Sinun täytyy tunnustaa, että se ei ole sinun kokemuksesi — vai onko?

— En ole aikonut katkaista siipiäni! Juuri nyt, jos koskaan, olen tarvinnut niiden lentovoimaa. Luuletko, että tämä on ollut helppoa minulle? Luuletko, että on helppoa juuri nyt, kun sinäkään et ymmärrä minua etkä hyväksy mitä olen tehnyt? Minun täytyy seisoa Kotka-enoni kanssa ihan kahden…

Helmin ääni tukahtui. Hänen suuri, syvä murheensa liikutti Aimoa ihan sydänjuuria myöten. Hänen täytyi pelastaa tämä lapsukainen!

— Helmi, — sanoi hän hellästi, — tahdon näyttää sinulle kuvan, jota aivan tahallamme emme ole ennen näyttäneet.

Hän meni omaan huoneeseensa ja nouti sieltä albumin. Ensi lehdellä oli yksinkertaisen puurakennuksen kuva. — Tämä on vanhempaini entinen talo, — kertoi Aimo, kääntäen lehden. — Tässä ovat isä ja äiti, — taas lehti kääntyi, — ja tässä, katso, meidän vanhin sisaremme Lilja, joka nuorena kuoli…