Helmi huudahti nähdessään kuvan.
— Mitä, Helmi? Tunnetko sen?
— Minä luulen sen nähneeni… en tiedä…
— Hän oli uskovainen, — jatkoi Aimo, ikäänkuin Helmi katseillaan ei olisi mitään kysynyt. — Usko teki hänet onnelliseksi ja hyväksi, minä näin sen, eikä sellaista unohdeta. Hänen elämänsä tähden uskovainen tyttö on minun ihanteeni. Sinussa, Helmi, minä olen etsinyt ihanteeni kuvaa.
— Voi Aimo, minun uskoni ja elämäni on ollut hyvin puolinaista!
Aimo katsoi häntä tutkivasti ja syvästi silmiin.
— Se on mahdollista, — sanoi hän sitte. — Muuten et olisi antanut toisen ihmisen taluttaa itseäsi, luulotellen että Kristus sinua talutti.
— Kuinka? — huudahti Helmi.
— Älä pelkää! Minähän olen lääkäri, tottunut veistä käyttämään. Sydämeni ei ole niin kova kuin miltä kuuluu, minä ajattelen nyt sinua yksin. Sitäpaitsi puhun kanssasi ehkä viimeisen kerran pitkään aikaan. Pianhan minä lähden maalle, viransijaisuuteni alkaa.
— Se on totta, — sanoi Helmi. — En ymmärrä — en ole sitä ensinkään muistanut… Nytkö jo? Eikö sinun pitänyt vasta kesällä lähteä?