Helmi hengitti syvästi, taas kerran rinnan täydeltä raikasta ilmaa, ihaili puistojen puita, joiden uusia lehtiä hän tuskin vielä oli ehtinyt huomata, loi pilkottavalle merelle kaihoavan katseen ja ihmetteli sitte, mihin eno häntä oikeastaan vei.
— Ensin vähän kiertelemme kaartelemme, että sinä virkenet. Nyt käännymme tästä — ajuri, uudelle hautausmaalle! — niin, Helmi, sinne on matkamme määrä.
Helmi ensin katsoi enoa pitkään, mutta ajatuslangat yhdistyivät, ja äkkiä hän rohkaisi mielensä, kysyen:
— Eno — hänenkö haudallensa?
— Niin. Toivon, että ymmärrät minua, ymmärrät kuinka paljon sinua rakastan!
— Kiitos, oma rakas eno!
Lapinlahdenkatua pitkin, ohi hautakiviveistämöiden ja työväenasuntojen, he saapuivat uuden hautausmaan portille. Aurinko juuri laski meren ja metsän taakse, kullaten ja purppuroiden taivaan rannan. Joku yksinäinen lintu vielä visersi, sitte kaikki oli hiljaa. Suuren käytävän viileässä pimennossa lehdet vienosti lepattelivat, ja vanhat puut kuiskaten kertoivat menneitä muistoja ja monien kyynelten tarinoita.
Kotka pysähdytti ajurin. He astuivat alas, ja Helmi huomasi hänen kätensä vapisevan, kun hän ojensi rahan. Helmin kysyvään katseeseen hän vastasi:
— Luulen että viivymme. On rauhallisempaa, kun kukaan ei odota.
Kapea polku vei monien kumpujen lomitse, kierrellen ja mutkitellen Se päättyi aivan meren rannalle. Siinä kasvoi kuusi, jonka juurella oli valkoinen risti. Kumpua ympäröi ruusupensasten seppel, ja ristin eteen oli asetettu vaaleanpunainen hyasintti ruukussaan. Marmorissa kiilsi kultakirjaimin: Lilja. Sitte syntymä- ja kuolinvuosi. Alle oli kaiverrettu: