"Rauhan kaikki sielut saivat, jotka kärsi tuskat, vaivat —"
Paavali Kotka laskeutui polvilleen paljaalle maalle, vaipuen äänettömään rukoukseen. Helmin sielussa soivat ne säveleet, jotka Schubert kerran oli sepittänyt ristirunon sanoihin. Hän oli ne monasti kirkkolaulajaisissa kuullut. Tällä hetkellä ne hänelle muuttuivat eläviksi.
He istuutuivat vihreälle penkille kuusen varjoon. Aurinko oli laskenut, hehku himmentynyt. Kaitaisia punapäärmeitä ja irtonaisia rusopiirtoja vielä soilehti taivaalla. Meri kohisi kuin kaukaisena kaikuna päivän taisteloista. Se tummeni tummenemistaan, ja aalto aallon jälkeen uinahti rannan lepoon.
Silloin Paavali Kotka kertoi Helmille haudatun lempensä tarinan:
— Sinä näit hänen kuvansa. Hän oli nuori ja ihana. Minun sieluni taisteli Jaakobintaisteluansa; olin yksinäinen, työssä, kaipauksessa ja suuressa murheessa. Kun hän hymyili, unohdin huolet. Kun hänen päänsä nyökkäsi kukkien takaa ikkunasta, ei työn kuorma enää tuntunut, kutsui vaan lepo ja koti, missä hän odotti. Hän kirjoitti runoja. Joskus hän arastellen luki muutamia säkeitä, ja ne soivat koko päivän korvissani kuin hopean helinä. Hän oli valo ja riemu, mutta hän oli minulle myöskin synti ja kiusaus. Kuinka monta kertaa silmäni kulki raamatun riveillä, ja rivien välistä hohti hänen katseensa! Minä rukoilin, mutta yhtäkkiä huomasin, että puhuinkin hänen kanssansa enkä Jumalan. Silloin minä riistäysin irti koko tarmoni voimalla. Oli aika, jona tuskin katsoin häneen, koska en tahtonut. Tuli sitte toinen aika, jona en voinut. Seisoin kasvoista kasvoihin Vapahtajani kanssa — se oli minun suuri effata-hetkeni. Hän ei ollut mukana, ainoastaan Herrani ja minä — sanomattomassa, pyhässä yksinäisyydessä. Silloin minä sanoin Herralle, joka täynnä pohjatonta rakkautta laski lävistetyt kätensä pääni päälle: "Ole minun elämäni kuningas! Sinä tulit tulta sytyttämään tänne maailmaan, ja mitä sinä toivot, kuin että se jo palaisi? Polta minutkin alttarillasi! Ristiinnaulitse minut! Anna minun kärsiä, lähetä minut sinne, missä työ on vaikein ja uhri raskain! Menen riemulla sinun tähtesi!" — Siihen aikaan kuulin kertomuksen nuoresta tytöstä, joka oli ennen kodissamme palvellut. Hän oli lähtenyt Ameriikkaan, joutunut viettelijän uhriksi, langennut syntiin ja kuollut — eikä kukaan tietänyt, minne ja miten hän oli edes haudattukaan. Hänen vanha äitinsä sanoi minulle Helsingissä, katkerasti itkien: "Eikö nyt ole ketään pappia, joka hakisi lapsi paran ja toimittaisi siunattuun multaan?" — Ei tosiaankaan ole paljon pyydetty, minä ajattelin. Itse olisin kysynyt ja vaatinut: Eikö ole pappia, joka ottaisi lapsen jo ajoissa suojaansa ja varjelisi susien kynsistä? Ja eikö ole pappia, joka etsisi eksyneitä? — Se oli ensimmäinen tulikipinä minulle. Pian seurasi toisia. Tulisi pitkäksi kertoa niistä nyt. Minä vaan tunsin, että kohtaloni oli ratkaistu. Herrani ääni julisti: "Olen rukouksesi kuullut. Sinä saat juoda sen kalkin, jota anoit, ja sillä kasteella, jota halasit, minä sallin sinun tulla kastetuksi. Sinä olet se paimen, jonka olen valinnut lampailleni kaukana suurten merten äärissä. Mene, minä lähetän sinut!" —
Helmi oli kuunnellut henkeänsä pidättäen, keskeyttämättä ainoallakaan sanalla. Nyt hän välittömästi huudahti huolestuneena: — Mutta eno — miksi sinä sellaista rukoilit?
— Etkö ymmärrä? Rakkaus tahtoisi tarjota suurimman mahdollisen vastalahjan sille jolta kaiken on omaksi saanut…
— Eikö se ole suurin vastalahja, että mitään pyytämättä annamme hänen ratkaista kaikki?
Kotka istui vaiti, miettiväisenä. Sitte hän kysyi: — Etkö sinä koskaan pyydä mitään? Eikö lapsikin tee ehdotuksia isällensä? Hän ratkaisee silloinkin, sillä valta ei ole meidän käsissämme.
Helmin korvissa kaikui joku lause siitä, että Jumala antoi heidän vaeltaa mielensä jälkeen, koska he olivat häntä kiusanneet. Laulettiinhan virressäkin: