— Tietysti! — tahtoi Helmi huudahtaa. — Niinhän fariseuksetkin arvelivat, että isä ja äiti voivat nähdä nälkää, koska heidän lahjansa oli "korban", uhrattu… Etkö muista, eno, mitä Jeesus siitä sanoi?
Se oli Helmin mielessä ja kielellä, mutta hän ei saanut sanoja huuliltansa. Eno oli niin ylevän kaukaisen ja niin murheellisen näköinen, että hänen täytyi vaieta.
— Sinä tiedät taisteluni tuloksen. Minä näin sen kauhistavan selvästi: ken on niin heikko, että kylmettyy toukokuun iltailman henkäyksestä, hänelle ei voi rahallakaan elämätä ostaa se, joka aikoo Ameriikkaan siirtolaisten kulkupapiksi. Siis: joko Lilja, kotimaa, onni, lempi ja rikkaus — tai tuska ja yksinäisyys hänen jäljissään, jolla ei ollut, kuhun päänsä kallistaisi…
— Eno — kuinka sinä voit! Kuinka sinä voit!
Helmistä tuntui, että uhri oli yli-inhimillinen, mahdoton. Oliko se siis oikeakaan?
— Ihminen voi paljon, kun on toinen voimanantaja. Luulen myöskin, että uhrimieli on hehkuvin ja välittömin heti suuren ratkaisun jälkeen, kun elävä Jeesus koko ihanuudessaan on ilmestynyt meille, kun ensi rakkauden tuli palaa… En tiedä kumminkaan, mitä olisin voinut, jos olisin saanut hänen silmänsä nähdä. Mutta hän makasi sairaana, eivätkä hänen omaisensa tietäneet, mitä välillämme oli tapahtunut. Jumala sen niin johdatti…
Minä muistan sen yön, unettoman yön, jona kamppailin kuin kuoleman tuskassa. Helmi, sellainen on Getseemane! Ei minulta kalkkia otettu pois, mutta enkeli vahvisti minuakin…
Lähdin ilmoittamatta mitään, suin päin sinun kotiisi, Helmi. Ensimmäiseltä pysähdysasemalta kirjoitin Liljan isälle, kerroin kaikki, tunnustin kaikki, pyysin ainoastaan, että hänelle ei lähtöäni ilmoitettaisi, ennenkuin hän oli vahvempi, — ei ennenkuin minäkin uskalsin kirjoittaa ja avata hänelle koko sydämeni epätoivoisine taisteluineen. Silloin hän oli ymmärtävä rakkauteni, etten itseäni ajatellut, vaan hänen tähtensä sen tein — hänen ja Mestarin tähden…
Silloin, Helmi, minä ne kirjeet toin sinulle, heitin helmaasi, tietämättä muuta, kuin että nyt jäi kaikki taakseni, nyt en voinut jatkaa niin kuin siihen asti. Yksinäisinä hetkinä olin ne kirjoittanut, en oikeastaan sinua varten, vaan omalle itselleni. Minulla ei ollut uskottua ketään, sinut siksi valitsin haaveissani. Olen jo pyytänyt anteeksi sitä pahaa, minkä niiden kautta tein. Epätoivoiselle voinet anteeksi antaa…
Omatuntoni minua myöskin syytti tylyydestäni isääsi vastaan. Anteeksipyytämättömät synnit eivät anna rauhaa; olin tuntenut niiden tutkaimen, olin tuntenut ja taas väistänyt. Joka menee Herransa kanssa ristiinnaulittavaksi, hän ei voi mennä sovittamattomin sydämin. Jo tuloni isäsi kotiin oli sovitus. Syvemmällekin minä nöyrryin, sanoihin ja tunnustukseen. Vaan se tapahtui vasta, kun isäsi ensin oli puristanut kättäni, heltyneenä, hänkin pyytäen anteeksi minulta…