— Onko se totta? — puhkesi Helmin huulilta. — Eno, isä pyysi anteeksi sinulta?
— Niin, Helmi, nyt sen kuulet. Emmekö ole häntä väärin tuominneet? Jumala olkoon meille armollinen! Sovitettuina me kumminkin erosimme, se on lohdutukseni.
— Eno, minua värisyttää…
— Tule, Helmi, lähdetään. Minä unohdan ajan taas uudestaan, kuten sinä iltana Kaivopuiston kallioilla… Nyt on hyvin lämmin, et ole voinut kylmettyä.
— En, en.
— Minun tulee pitää sinusta huolta. Helmi, ei rakkauteni sinuun kuitenkaan ole ollut mikään haave, vaan täysi todellisuus, Kaarinan muiston ja viimeisen pyynnön vahvistama. Minulla oli sydän, joka janosi rakkautta — oi Helmi, kuinka se oli janonnut pitkinä vuosina! Liljalle olisin lahjoittanut sen kaikki pyhät kätköt ja ennen pakosta pidätetyt tunteet… mutta minä en saanut häntä täysin ja rajattomasti rakastaa kuin yhden ainoan illan elämässäni! Niinä päivinä, jotka kodissasi silloin vietin, minä annoin sulkujen laueta, ja se sanomaton, jota sydämessäni kätkin, se tulvi tuskansuloisena sinun ylitsesi…
— Niin, eno, minä muistan ne ihmeelliset päivät!
— Helmi, lähtekäämme nyt. Minä huomaan takertuvani, en osaa kertoa järjestyksessä enää mitään. Sanokaamme jäähyväiset. — Sitte äänellä, joka oli hellä ja pehmoinen, haihtuva kuin kuiskaus: — Lilja!…
Oli pimeämpi jälleen. Kuu oli kulkenut pilven taa. Helmi ei tietänyt, mitä eno puhui itsekseen. Ehkä hän rukoili.
Kun he vierekkäin, hitaasti kävelivät takaisin tummaa käytävää pitkin, silloin Kotka vasta alkoi taas puhua Helmille.