Helmin taistellessa Riitta täti haki ruokasalista rottaa. Mikä muuten olisi pimeässä säikähyttänyt hänet hereille?
Paavali Kotka ei sitä vienoista helähdystä kuullut. Hänen oman sydämensä sävelet helähtelivät voimakkaammin.
— — —
Helmi ei sairastunut, vaikka hän itse oli luullut. Hän vaan meni aamulla työhönsä vielä tavallistakin kalpeampana ja hiljaisempana.
Kotkan olennossa sitävastoin ei voinut huomata mitään jälkiä illan ja yön liikutuksesta. Tyynenä, vakavaryhtisenä hän astui oikeussaliin, kumarsi herroille, tervehti katellen syytettyä ja hänen itkusilmäistä vaimoansa sekä asettui paikalleen. Luettiin edellisen istunnon pöytäkirja, josta huomattiin rikos täysin todistetuksi, sekä lääkärin lausunto, jossa monilla tieteellisillä sanoilla selitettiin, että pastori Paavali Kotka oli pahoinpitelystä saanut vaikean vamman ja kauvan maannut sairaana — minkä kaiken johdosta yleinen syyttäjä julisti loppuvaatimuksensa syytetyn rankaisemiseksi.
Se kuului välinpitämättömästi ja virallisesti: Maksakoon Rikoslain 43 luvun 6 §:n 1 kohdan mukaan sakkoa juopumuksesta 30 markkaa, sekä pahoinpitelystä saman lain 21 luvun 11 §:n 1 kohdan mukaan pidettäköön vankeudessa 4 kuukautta, eli rangaistukset lain mukaan yhdistämällä pidettäköön vankeudessa 4 kuukautta 3 päivää…
Kipurahavaatimuksen sijasta Kotka lausui: — Kalle Rahkanen, minä en sinulta mitään pyydä. Jumala sinua siunatkoon ja armahtakoon!
Kun tuomio julistettiin, puhkesi Elli äänekkääseen itkuun. Rahkanen painoi päänsä syvälle alas, ilmoittaen tyytyvänsä päätökseen. Kotka saattoi häntä vankivaunuille, ystävällisenä kuin omainen, ja murheellista Elliä hän lähti hellällä osanotolla viemään hänen yksinäiseen kotiinsa.
Kansa katseli ja kohotti Kotkan marttyyriksi ja pyhimykseksi. — Katsokaa, katsokaa! Pastori on kuin itse Jumalan enkeli!
Hän tunsi itsekin voimaa, varmuutta ja tyydytystä. Viimeisetkin jätteet illan herkkämielisyydestä ja yön kaihoista olivat kadonneet.