Aimon ääni oli mahdollisimman levollinen, ikäänkuin kaikki olisi ollut aivan luonnollista hänen mielestänsä.
— Kuule, — sanoi isä, luoden häneen terävän katseen, — minkälainen se tyttö oikeastaan on? Ei suinkaan hänkin vaan liene jumalinen haaveilija, niinkuin enonsa?
Aimon silmät leimahtivat.
— Uskovainen tyttö hän on, juuri sellainen, jota minä halajan!
Äiti ei sanonut mitään, hän kumartui poikansa puoleen ja suuteli häntä. Aimo tunsi äkkiä silmäinsä kostuvan, hillitsi itsensä, nousi ja kääntyi nopeasti sisälle, samalla kuin Hertta laulellen hyppeli rannalta ylös kuistin portaita.
— — —
Aimo oli paluumatkalla kirkonkylästä. Hän souti yksin. Vene keinui hiljakseen päivänpaisteisilla laineilla. Kultakipinät säkenöivät silmiin, kun katsoi veden kalvoon, ja yllä taivas avartui heleän sinisenä ja hohtavana.
Aimo veti airot sisään ja antoi veneen kiikutella. Mikä lämmön ja valon kyllyys, mikä uhkuva runsaus kesäistä ihanuutta!
Eikö siitä olisi riittänyt murunen hänellekin, joka oli jäänyt kuumaan kaupunkiin raskaan kuorman kantajaksi? Helmi pieni, eikö hän saanut tästä mitään, ei mitään? Oli kuin rikos nauttia yksinänsä.
Aimo itse oli viettänyt pari kesää Helsingin sairaaloissa. Ainahan siellä tarvittiin sekä lääkäreitä että hoitajattaria. Tietysti ei toisin voinut ollakaan. Tänäkin kesänä Aimo nurkumatta olisi jäänyt, jos ei olisi tarjoutunut tämä sopiva viransijaisuus. Lääkärit ovat kärsivän ihmiskunnan palvelijoita, hoitajat samoin, eivätkä he saa itseänsä ajatella. Sehän on selvä ja luonnollinen asia.