Aimo oli liikutettu ja kiitollinen. Hän vakuutti, että isä ja äiti eivät voisi saada suloisempaa, lahjakkaampaa, armaampaa tytärtä. — Teitä hän rakastaisi, olisi meidän kotimme kukkanen, soittaisi niin ihanasti, että unohtaisimme päivän työt ja illan unen —
— No, no, kyllä jo vähempikin riittää. — Rehtoria nauratti. Sellaisia hupsuja nuo nuoret rakastuneet. Aimokin!
— Et ole vielä puhunut hänelle? — kysyi äiti.
— En selvään… Mutta hänen pitäisi tietää, mitä minä ajattelen.
— Sinun pitää kai sitte myöskin tietää, mitä hän ajattelee, — hymyili isä.
— Niin — niin luulenkin tietäväni… pohjimmalta…
— Mitä sitte muuta kuin menet ja sanot suoraan ja kuulet itsekin selvin sanoin, että hän tulee vaimoksesi. Sittehän kaikki on hyvin. Missä hän nyt on?
— Helsingissä, sairaanhoitajattarena…
— Sairaanhoitajattarena! — huudahti äiti. — Se hento, hieno tyttö? Eikö hän käynyt musiikkiopistoa?
— Kävi, mutta erosi huhtikuussa. Muistatte kai sanomalehdistä, että juopunut mies heitti Paavo Kotkaa kivellä päähän. Helmi ensin hoiti häntä ja senjälkeen päätti ruveta sairaanhoitajattareksi kokonaan.