— Kyllä minä ne laitan. Hyvä että sinulla edes on ruokahalua. Katso nyt, isä, hänellä on ihan mustat juovat silmien alla.
— Niin, niin, Aimo poika, pidä vaari vaan, että pysyt reippaana! — Isä löi sorjaa poikaansa olalle. — En minäkään ole tyytyväinen sinun muotoosi enkä oikein mielialaasikaan. Onko sinulla sydänsuruja, sanoppas?
Kysymys oli leikillisen tutkiva, mutta Aimon se sai totiseksi.
— Minun kai olisi pitänyt puhua jo varhemmin. Ei ole helppo tulla kertomaan edes isälle ja äidille, että on rakastunut… Nythän minä sen sanoin.
Isän silmät selkenivät. — No, onko se surun asia? Istu nyt oikein tuohon tuoliin ja kerro juurta jaksain. Tietysti tyttökin sinua rakastaa, vai kuinka?
— Luulen…
— Kuka hän on? — kysyi äiti levottomana. Ken ei hämmästyisi niin suuresta uutisesta, ja kuka äiti ei sydämen vapistuksella kuulostaisi kultapoikansa valitun nimeä?
— Äiti, hän josta pidit niin paljon, minun viimekesäinen morsiustyttöni!
Vanhan rouvan hienot piirteet kirkastuivat huomattavasti. Kyllä, kyllä hän oli pitänyt siitä tytöstä, tullut heti hänen tädikseenkin, koska hän oli Hertan rakas ystävä. Vai niin, vai niin, hänestä siis oli tuleva tytär taloon. — Jumala siunatkoon sinua, Aimo poikani, ota hänet vaan ja ole onnellinen!… Niin, minä ymmärrän, sinä olet epäröinyt meidän tähtemme, koska hän on Paavo Kotkan sisarentytär. Ihmeellinenhän se johdatus on… mutta kun tyttö on hyvä, niin emme me sentähden sinun onneasi estä — eikö niin? — vai mitä sinä sanot, isä?
— Paavon minä kyllä läksyttäisin, jos hän astuisi eteeni, — isän lempeät kasvot rypistyivät kaikkein ankarampaan rehtorinilmeeseensä, — mutta sisarentytär… Suoraan sanoen, Aimo, olisit sinä voinut toisesta suvusta vaimosi hakea, mutta kun hän nyt kerran on jo haettuna, niin mitä siitä sitte enempää on puhumista. No, pää pystyyn vaan! Tässä saat isän käden ja siunauksen!