Samassa hän jo pitkine jalkoineen harppasi "Melaansa" hakemaan.
Aimo kulki eteenpäin venerantaan, juuri kuistin sivulle, missä kallio katkesi, antaen tilaa valkealle, aaltojen uurtelemalle hiekalle. Hän vihelteli ajatuksissaan, tähyili tiukasti epämääräiseen etäisyyteen ja alkoi sitte liikutella venettä teloilta.
Silloin hän kuuli isänsä kutsuvan kuistilta.
— Mitä, isä?
Hän huomasi samassa, ettei ollut vielä hyvää huomentakaan toivottanut. Vanhukset nukkuivat, kun hän metsään lähti. Ripeästi hän vetäisi veneen takaisin, juoksi portaita ylös ja tervehti vanhempiansa huomaavaisella hellyydellä.
— Aioitko ongelle? — kysyi isä.
— Ei kala juuri näin myöhään syö.
— Minä luulen, että olet laihtunut, — sanoi äiti, tarkastellen tutkivasti poikansa kasvoja. — Kuule Aimo, kuinka sinun laitasi oikein on? Ethän vaan ole kipeä?
Siitä asti kuin Lilja nuorena maan multaan peitettiin, ei äitiä jättänyt huoli lasten terveydestä.
— En, en, — Aimo hymyili. — Tervehän minä olen ja koetan muitakin parantaa. Lääkärin ei ole lupa sairastella. — Äiti, saanko laittaa pari voileipää? Lähden aamupäivällä kirkonkylään vastaanottotunnilleni.