Hän havahtui äkkiä haaveistansa kohinan hiljetessä, ihmisten alkaessa pakinoida veneessä, nyt kun taas voi toinen toisensa ääntä kuulla. Vasta hän senkin huomasi, että Tapani hänen vierellänsä oli kastunut likomäräksi.
— Siinä saitte, nuori herra, — pilaili Ruoholainen. — Kuka käski pahoja ennustaa. Meidän tavaroillamme ei ole hätää mitään, mutta olisitte itse taitanut tarvita öljytakkia.
— Eikö mitä, kyllä minun ihoni vettä pitää.
— Mutta Tapani, — huolehti Heli, — sinä vilustut. Löikö laine veneeseen?
— En minä ainakaan uimassa käynyt, — hän nauroi, pudistellen hihastansa pisaroita. — Mihin sinun silmäsi jäivät? Hyvä, että ryöppy kasteli minut eikä sinua, sokeripala.
Heli kysyi miehiltä, voitaisiinko poiketa lähimpään taloon, jotta Tapani saisi muuttaa vaatteita. Eikö soutajakin jo ollut ihan väsyksissä? Tekisi kai pieni lepo hyvää?
Nuori mies sanoi pitempiäkin matkoja soutaneensa, eikä Tapani puolestaan tahtonut kuullakaan viivytyksestä vähäisen vesiryöpyn tähden.
— Minä käyn airoihin, — sanoi hän reippaasti. — Häpeä tässä onkin laiskana istua. Kas noin. Nyt ei ole kylmästä pelkoa.
— Jaksaako nuori herra? — tuumi perämies epäilevän näköisenä.
— Minä en olekaan herra, vaan maamies. Tunnin kuluttua pääsemme jo perillekin.