Pienet asumukset ylhäällä olivat kuin satukoteja. Niiden ikkunat kimaltelivat iloisesti päivänpaisteessa. Saunan luona rannalla joku nainen askarteli. Mies varusti kalanpyydyksiä.
Kohina yltyi. Jo hyppelivät valkeat vaahtivarsat huimassa leikissä tuolla etäällä. Tuli oli taas syttynyt Tapanin silmään, ja koko olento tuntui terästyvän. Miksi pitikin istua tässä tyhjin toimin? Olisipa päässyt tuonne peräsimeen! Olisipa ollut enemmän jännervoimaa ja kuohujen salaisuudet tiedossa! Voiko ajatella hurjempaa, riemuisampaa leikkiä kuin laskea omin käsin voitokkaana läpi pyörteiden?
Isäntämiehet ja suutari puhelivat keskenään toripäivistä ja työansiosta yhtä innokkaasti kuin maantiellä ruunan rattailla. Vielä ei pauhinakaan keskeyttänyt heitä. Pienen tytön itku oli tauonnut, ja hän katseli ympärillensä suurin, kummastelevin silmin, äidin pitäessä häntä lujemmin helmassansa. Mutta perämies tiukensi otettansa, samalla kuin nuorukainen rupesi lepuuttamaan airoja.
Helin poski oli hiukan kalvakka. Ei hän oikeastaan pelännyt, tuntui vaan niin omituiselta, ikäänkuin seuraavat silmänräpäykset olisivat kätkeneet suuren, jännittävän salaisuuden, jonka odotus värisytti koko olentoa.
Jo oltiin kosken niskalla, jo vetäisivät vaahtoavat kuohut veneen myötänsä, jo kiiti se harjalta harjalle, kultakipinäin karkeloidessa ympärillä auringon hohteessa.
Rannat muuttivat jälleen muotoansa. Metsä tummeni. Ruohorinteiden sijalla kohosivat rosoiset, harmaat kalliot. Pikku tupaset olivat jääneet jo kauvas taakse. Ei näkynyt enää ihmisasuntoja, ainoastaan joku yksinäinen kalasauna kuusikossa.
Helin jännitys oli lauennut. Hän unelmoi. Nuo kuusikot, nuo kallioluolat — mitä satuja ne kätkivätkään? Tuollaisenko pienen tuvan, kalasaunan kaltaisen, hänen sukunsa kantaisä kerran vainovuosina rakensi kotisalolle? Isä oli heille kertonut vanhoja muistotarinoita. Tapani velihän oli tuon kantaisän kaima. Miksi Helin oma nimi ei ollut Elina? Hän rakasti kiihkeästi Elina neitoa, josta tuli vanhan Tapanin pojan vaimo. Isä oli kertonut, että heidän kotirakennuksensa, Lehtoniemi, oli tehty juuri siihen lehtoon, jossa Elina haaveili nuoruutensa kultaunelmia. Vesikivenkin hän oli näyttänyt, jolla Tapani vanhus kannelta soitti. Ehkä Elina oli laulellut samalla kivellä, loiskinut jaloillaan vilpoisessa vedessä ja kuvitellut ystävänsä lähenevän. Ei hänen ystävänsä kaukana ollutkaan, koska se oli Timo, Tapanin poika. Hänellä, Helillä, ei ollut muuta rakasta ystävää kuin veljensä.
Koski soi… Miten se soi? Varmaan urkujen lailla. Tai niinkuin ihmeelliset harput jossakin syvällä. Jospa isä olisikin ostanut hänelle harpun eikä viulua! Itse hän kyllä oli viulua pyytänyt, koska oli kuullut, että äitinsäkin sitä soitti ennen. Miksikähän isä oli tullut niin omituiseksi, kun Heli siitä puhui? Oliko hän muistanut äitiä ja ikävöinyt? Ei Heli ymmärtänyt vielä siihen aikaan harppua pyytää, sillä hän ei ollut harppua kuullutkaan. Mutta nyt —
Aina hän halusi jotakin, aina toivoi, aina kurkottui kaihoten jotakin omistamatonta kohti… Ei, ei varmaan ihaninkaan harppu olisi viihdyttänyt hänen ikävöimistänsä. Entä ystävä? Ehkä hän kerran saa oman ystävän, niinkuin Elina neito. Viulu on sentään paras soittimista, sen voi viedä vesikivelle mukanaan. Isäkin iloitsee eikä enää muista kaipaustansa, kun Heli siinä soittaa. Ja joskus hän soittelee aivan itseksensä, aallot huuhtovat hänen jalkojansa, koivikko humahtaa, ja sieltä astuu esiin hän — nimetön, tuntematon!
Onko Heli onnellinen silloin? —