— Veljeni vaan tarkoittaa, että tuntui siltä, — kiirehti Heli selittämään. Mutta Tapani naurahti.
— Älkää te sadetta toivotelko, — varoitti Ruoholan isäntä. — Sateella emme olisi lähteneetkään. Kauppatavarat pian olisivat pilaantuneet.
— Teillä on liian vähän öljykangasta. Kyllä kai sateesta selviää, kun tahtoo. Toista, jos koski sattuisi nielemään kaikkityyni.
— Tapani, — kuiskasi Heli.
— Kuuletteko? Jo kohisee.
Suutarin pieni tyttö rupesi itkemään. Vaimo hyssytti ja rauhoitti. Heli etsi laukustansa karamellin ja heitti sen isäntien päiden päällitse kokkapuoleen.
— On niin ihmeellistä tulla koskelle taas, — sanoi hän Tapanille. — Aavistaakohan tuo pikku lapsi jotakin ja pelkää?
— Joutavia! Ethän suinkaan sinä pelkää?
— Minä rukoilen, että Jumala varjelee, — kuiskasi hän hiljaisesti. Välähdys hiipui Tapanin silmästä, ja hän vaikeni.
Rannat muuttuivat rehevämmiksi, viljaviksi tai lehteviksi, vaikka tosin pellot vielä vain hentoa orasta työnsivät ja puut vasta aukoivat nuoria silmujansa. Äyräät kohosivat yhä jyrkempinä. Virralta katsoen täytyi ihmetellä, että kukaan oli voinut kyntää noita vähäisiä peltotilkkuja, joiden vaot näyttivät melkein pystysuorilta viivoilta. Toisaalla pari lehmää etsi kevään ensimmäisiä ruohomättäitä. Ihme, etteivät ne päistikkaa pudonneet virtaan!