Piha oli tyhjä ja äänetön. Puut humisivat ja huokailivat. Ruskotus oli sammunut lännen rannalta, ja ilta vaihtui yöksi.
Mauri pyyhkäisi otsaansa. Siis hämärän harhanäky? Ei, se ei ollut mahdollista. Hän oli nähnyt Margitin eikä voinut erehtyä.
Rauhattomin, ristiriitaisin tuntein ja kysymyksin hän palasi yksinäiseen huoneeseensa.
II
KOSKIVENEESSÄ
Ruskea, pitkä ja kaitainen vene kulki virtaa pitkin. Perämies, Topakan Tuomas, piteli vankkaa melaansa, ja hänen poikansa kiskoi airoja. Lastina ei ollut tervaa, vaan kaupunkiin meneviä voipyttyjä ja kankaita, parin isäntämiehen hoteissa kyläkunnan puolesta; lisäksi muuan naapuripitäjän kirkonkylään aikova suutarinperhe sekä Tapani ja Heli Koivu matkatavaroineen.
Rannat olivat ison matkaa näyttäneet jokseenkin yksitoikkoisilta. Töyräät olivat vierinhiekkaiset, paljaat. Ylempänä kasvoi matalaa viidakkoa, tai kesävehmauttaan odotteleva niittymaa ulottui rantaan asti, mutta asumuksia oli vain harvassa, harmaita, köyhännäköisiä.
— Muistatko, — sanoi Heli, — kerran me tästä matkustimme rankkasateessa. Minun oli niin kylmä, että paleltaa vielä, kun ajattelen.
— Se olikin hauska matka, — vastasi Tapani. — Silloin saimme tapella tuulen ja sateen kanssa. Nyt vaan istumme jouten ja annamme päivän paistaa.
— Minkäs nuori herra sateelle ja päivänpaisteelle taitaa? — pisti perämies joukkoon. — Jos sataa niin sataa, jos paistaa niin paistaa. Ei se ole tappelemisessa eikä antamisessa.