— Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu!
Hän nousi, painaen otsansa viileään ruutuun, katsellen ajatuksissansa ulos kuulaaseen hämäryyteen. Lampun valo oli huikaissut hänen silmiänsä. Valaistusta huoneesta katsoen näytti tuuheiden koivujen varjoama piha milt'ei pimeältä.
Äkkiä Mauri säpsähti. Jokin musta vilahti puiden pimennosta. Se pysähtyi — liikkui taas.
— Jumalani!
Hän hoipertui taaksepäin nojatuoliin. Sydän tuntui seisahtuvan. Hän tuskin ymmärsi, oliko mielikuvitus loihtinut aaveen hänen silmäinsä eteen, vai oliko hän totta nähnyt.
Ei hän liikkunut paikaltansa. Kuinka kauvan hän istui siinä, sitä hän ei tietänyt arvioida. Hän odotti kuin kivettyneenä, niinkuin väistämätöntä kohtaloa. Jos se oli totta, niin jotakin tapahtuu, nyt heti, pian. Ovi aukenee, sisälle astuu suruhuntuihin verhottu nainen, Margit …
Mikä sitte seuraa? Miksi hän on täällä?
Jähmistynyt ajatus ei jaksanut kauvemmaksi. Se vain muistui mieleen, että oli hyvä, kun lapset olivat poissa…
Mutta ovi ei auennut. Ei tapahtunut mitään.
Vähitellen Mauri tointui mielensä järkkymyksestä. Lopulta hän voitti täyden tarmonsa. Silloin hän ei palannut ikkunan ääreen, vaan meni suoraan ulos kuistille.