Tavallaan. Ei hän voinut sitä kieltää. Kun lapset ilmoittivat hartaan halunsa lähteä "mummutätiä" ja Kyllikkiä tervehtimään, näkemään tuttuja kouluseutuja, uusimaan lapsuusmuistoja — silloin oli ollut hänen ensimmäinen ajatuksensa: — Minä tulen kanssanne!
Viiteentoista vuoteen hän ei ollut nähnyt Kyllikkiä. Kuinka se onkin mahdollista niin pienessä maassa kuin Suomi? Kuinka se käy päinsä, kun kaksi ihmistä rakastaa ikäänkuin yhteistä äitiä ja lisäksi samoja lapsia, joita he kumpikin ovat kasvattaneet? Ja vielä enemmän: kun kaksi ihmistä niin on rakastanut toinen toistansa kuin he molemmat…?
Tahtomalla ja päättämällä — miksi ei se onnistuisi? Niinpä nytkin Mauri päätti olla lähtemättä, eikä siis lähtenyt.
Kun rakkaus tietoisesti jätetään Jumalan haltuun, silloin se jää siihen talteen. Kerran oli Mauri sen Kyllikiltä oppinut. He olivat kumpikin antaneet sen pois omasta sydämestänsä. Hän tiesi, että Kyllikillä oli rauha, ja samasta Jumalan antamasta rauhasta hän itsekin oli saanut lievittävää lääkettä sydänhaavoillensa. Mutta he eivät uskaltaneet heittäytyä kiusaukseen. Kukapa takasi rauhan vahvuuden? Sydän on petollinen kappale. Tänäkin iltana Mauri oli tuntenut outojen ourujen lainehtivan siellä syvällä. Viisitoista-talvisen jääkuoren piti tosiaan olla vahva — mutta kuka takasi, että kuuma kesäaurinko ei sitä sulattaisi arvaamattomalla voimalla ja nopeudella.
Ei, ei, Maurin oli hyvä juuri näin, kotona, yksin. Se mikä kerran oli ollut hänen kiihkeä halunsa, ei enää olisi mitään mahdollisuuden vastakaikua löytänyt hänen toiveistansa. Ei hinnasta mistään hän olisi tahtonut omin käsin nostaa ristiä harteiltansa. Hän uskoi ja ymmärsi tarinan taivaan tien vaeltajasta, joka nureksi ristiänsä, mutta sai Jumalalta ojennuksen. "Herra, anna toinen risti, helpompi ja sopivampi!" oli se mies huoannut. Ja unessa hänet vietiin avaralle kedolle, joka oli ristejä täynnänsä, suuria ja pieniä, puisia, rautaisia, kultaisia. "Oma ristisi on otettu pois", sanoi Jumala. "Saat itse valita uuden." Hän koetteli, koetteli — ei mikään tuntunut sopivan. Pienin ja kauneinkin painoi niin lyijynraskaana, ettei hän paikastansa päässyt matkalla etäiseen kultakaupunkiin. Vihdoin hän huudahti riemusta. Yksi risti ei vaivuttanut maahan, vaan nosti, liidätti kuin siivillä. "Tämä antaos minulle, Herra!" hän huusi. "Sen avulla saavutan taivaan." Ihana hymy kirkasti Herran kasvot. "Niin ota", hän lausui. "Etkö sitä tunne? Se on entinen omasi."
Mauri Koivu tyytyi ristiinsä. Ei hänen sydämensä enää pyytänyt Kyllikkiä Margitin tyhjäksi jääneelle paikalle. Ei hän mitään tahtonut tehdä eikä saada, jotta elämä muuttuisi toiseksi kuin se oli nyt.
Mistä siis kaiho ja sydämen äänetön nyyhke? Mihin tähtäsivät tunteet, jotka äkkiä niin kummina kuohahtivat salasyvyyksistä?
Se oli jotakin sanatonta, nimetöntä, selittämätöntä.
Niinkuin omenapuu, jonka valkeat terälehdet ovat varisseet, jotta hedelmä kasvaisi; niinkuin syys, joka on rikkautta täynnä, mutta ei milloinkaan voi unohtaa keväänsä kauneimpia unelmia… Ei napise, ei edes tahtoisi vaihettaa. On järkevä, vakaantunut, hyödyllinen. On kiitollinenkin. Mutta joskus tulee oikein pimeä päivä, hiljainen ja painostava. Ennenkuin ehtii edes olla varuillansa, peittyy koko näköpiiri sumukyyneliin, auringon ikävään, menneitten muistoihin…
Niin se oli Maurilta peittynyt tänään luonnon keväisenä, valoisana iltana. Mutta ei liian pitkiksi hetkiksi. Hän kohotti päänsä käden varasta, kuin ylös ponnistautuen.