Eikö miehelle hänen työnsä olekin tärkeämpi ja arvokkaampi kuin mikään muu elämän lahja?
Mauri huokasi hiljaa.
Kenties — kenties.
Mutta siellä rinnassa sykytti sydän, jonka polttava kaipaus ei ollut hengiltä lähtenyt vanhan katkeruuden kuollessa. Mitä niillä olikaan toistensa kanssa tekemistä? Katkeruus on jo itsessään kuoleman viljaa, mutta rakkauden kaipuussa on ijäisen elämän oras.
Siunattu työ! Se oli ollut hänen todellinen onnensa. Sydämen yksinäisyyttä se ei kuitenkaan voinut muuttaa — korkeintaan peittää. Koti, lapset — nekään eivät riittäneet.
Margitiako hän kaipasi? Lasten äidinkö hän olisi tahtonut sydämellensä sulkea, nyt niinkuin kerran, kauvan sitte — nuoruuden utuisissa lemmenhaaveissa?
Ei, sillä sitä Margitia ei ollut olemassa. Vaikka professorinrouva Barlitz taas olisi ollut vapaa, vaikka tie olisi avoin ja hän liitäen tulisi — ei kuitenkaan. Vieraalla ei ole vieraalle sydänlahjoja annettavana. Hänelle voi vain rukoilla hyvää Jumalalta.
Kaukana pohjoisessa Hirvasmäen kansakoululla asui vanha hyvä Kotirannan täti, joka oli ollut kuin Maurin toinen äiti. Ja siellä oli Kyllikki, kasvintoveri — hänkin jo keski-ikäinen nainen.
Sinne oli lasten matkan määrä.
Sinnekö Mauri Koivun kaipaus kulki?